Luin äskettäin, että sisälläni on keskuskello. Meillä kaikilla taitaa toimia samanlainen kello aivoissa. Se säätelee kaikkia elintoimintojamme ja yrittää pitää tasapainoa yllä, herättää ruokailemaan, jos ravintoa puuttuu, ja vaatii nukkumaan, jos väsyttää.
Yhtenä päivänä helmikuisella viikolla keskuskellomme sai paljon energiapaketteja. Hanki kimmelsi, ja aurinko paistoi. Kaikki varmaan tunsimme valon virkistävän voiman.
Kaamosaikana monet vaipuvat masennukseen tai haluavat syödä makeita ja rasvaisia herkkuja, ettei alakulo yllättäisi. Keskuskello menee sekaisin. Se valvottaa yöllä ja väsyttää päivällä. Hormonit eivät hyrrää niin kuin kesällä. Muistikin toimii huonosti ja mieliala on matalalla. Silloin valo auttaa.
Ihminen kaipaa auringon valoa. Onneksi sen tuntee jo itsessään, että valo on tulossa. Kevät. Pääsiäinen. Keltaiset narsissit. Mutta kaukana se on vielä.
””Kaamosaikana monet vaipuvat masennukseen.”
Minulla on ikkunakoriste, jossa helisee pieniä kristalleja. Ne toimivat spektreinä ja hajottavat niihin osuvaa valoa väreiksi. Auringon paistaessa huone on täynnä pieniä sateenkaariläikkiä, jotka ilahduttavat osuessaan poskeen tai lukutuoliin.
Sateenkaari on ihmeellinen taika, joka saa aina mielen iloiseksi vahvoilla väreillään: violetti, sininen, vihreä, keltainen, oranssi, punainen. Taivaalla se on luonnon kaunein valoshow. Joskus kaaria voi nähdä kaksittain, jopa kolmekin.
Kuvittelin lapsena, että sateenkaaret olivat enkelien liukumäkiä. Niitä pitkin hyvät voimat laskettelivat maan päälle.
Talvisaikaan voi nähdä kalpeita värejä haloilmiöissä, jotka syntyvät auringon, kuun tai jopa lamppujen ympärille lumikiteiden tanssiessa. Värit ovat vaisuja, vaikka nyt juuri tarvittaisiin vahvoja värejä ja hyviä voimia luomaan iloa ja rauhaa.
Miksi ihmeessä me suomalaiset menninkäiset vaelsimme näihin pimeisiin metsiin ja täällä olemme kyhjöttäneet jo monta sataa vuotta? Kun näemme päivänsäteen, virkistymme, keskuskellomme käynnistyy ja sanomme Reino Helismaan sanoin:
"Poltat silmiäni, mut en ole eläissäni nähnyt mitään yhtä ihanaa. Ei haittaa, vaikka loisteesi mun sokeaksi saa, on pimeässä helppo taivaltaa. Jää luokseni, niin kotiluolaan näytän sulle tien ja sinut armaakseni vien.” Säde vastas: ”Peikko kulta, pimeys vie hengen multa, enkä toivo kuolemaa."
Sitten säde lensi etelään ja kylpi valossa pääsiäiseen saakka.
Kirjoittaja on keuruulainen kirjailija ja mummo.