Lapsena näin usein unta, että valtava kukka loisti korkealla seinällä kirkasta valoa. Oivalsin myöhemmin, että ainoan lapsena näkemäni ruusuikkunan täytyi olla Jyväskylän kaupunginkirkon tornissa.
Ehkä auringonpaiste sai sen säteilemään ylimaallisesti. Sittemmin ulkomaiden ruusuikkunoiden valtavuuskaan ei voittanut sen lumoa.
Ruusuikkuna kai sytytti kiinnostuksen kirkkoihin, mutta liekö ikkunainto ja ikkunoista katselu peräti perimää. Isävanhan mieli-ikkunasta pilkotti puiden välistä sininen tai talvivalkoinen järvenselkä. Vaitonainen tuijottelu huvitti muita, mutta isän mielestä ikkunan ääressä unohti huolet ja kivut.
Toisesta tuvan ikkunasta näkyi lapselle satumetsä, ja metsänäkymä osui elämäni asuntoihin. Työpaikoilla piipahdin ikkunan ääreen keskittymään.
Ehkä ikkuna luo yksityisen hetken, jossa sisäinen ja ulkoinen todellisuus ovat läsnä, mutta ulos katsoja ajatuksineen on lasin rajapinnan suojassa.
Ikkunassa viihtyjiä ei yleisöpalstoilla katsota hyvällä. Ulkona liikkuja on ikkunakatseelle alttiina, mutta tietää sen vain, jos itse katsoo ikkunoihin.
Olematta kurkistelija minulla on sekin taipumus etenkin uusissa paikoissa, sillä ikkunat kertovat ajastaan, materiaaleista, tyyleistä, tavoitteista ja elintavoista, myös vaurastumisesta tai energian säästöstä. Mistä kertonevat valtavat lasirakennukset ja miten ne toimivat ajan hampaiden tai katastrofin iskiessä?
””Ikkuna toi valon ja motivoi taidetta.”
Lasitettuja ikkunoita ilmestyi Pohjoismaihin keskiajalla. Ennen kuin ne valon tuojina helpottivat yleisesti arkea, olivat kirkot välittäneet ikkunoineen ja maalauksineen uskon symboliikkaa.
Myös muu kuin kirkkotaide hyötyi ikkunoista ja luonnonvalosta sisätiloissa. Ihminen mietteissään ikkunan äärellä tai katsomassa siitä on tuttu aihe.
Ikkunat auki Eurooppaan, huhuilivat myös Tulenkantaja-runoilijat tuuletuksen perään. Heistä metsänkävijä, kotiin ja kauas kaipaava Einari Vuorela käytti usein hienostuneesti ikkunamotiivia: Mitä teet sinä tuvassa? / Katson kauas ikkunasta.
Runoissa esiintyy myös taianomaista kosketusta ulkoapäin nukkujan ikkunaan: Ken kosketti yöllä ikkunaan? / Mä untako nähnyt lien? / Ah, ken on muuttanut kulkeissaan / niin ihmeelliseksi tien?
Runossa Ikkunaan sataa lohduton kokija turvautuu viluiseen ruutuun, mutta Ohdake kukkii -sarjassa hän huudahtaa: Minun on kaikki valo! minun on kaikki ilma! minun on kaikki tuuli! / Seiniin en usko, enkä kattoon. Ikkunan kautta olen yhtä / taivaan kanssa ja pilvien.
Kirjoittaja on kirjallisuudentutkija.