Viululla sortovaltoja vastaan – Sibeliuksen Finlandia patarumpuineen teki nuoreen soittajaan lähtemättömän vaikutuksen

Muistan sen tunteen, musiikin, joka oli ladattu täyteen voimaa, energiaa, tulevaisuuden uskoa ja taistelua kaiken hyvän puolesta, kirjoittaa Harri Saukkomaa.

6.12.2022 6:00

Tuntui, että joka vuosi juuri tämä päivä oli kylmä. Huhkojärven tien varressa pitkät kuuset olivat raskaana lumesta, joka tuntui jäätyneen oksille ikuisiksi ajoiksi. Päivä meni nopeasti mailleen, iltapäivällä kolmen maissa pimeys laskeutui kaikkialle. Ja joinakin vuosina tähdet syttyivät Huhkojärven ylle kuin muistoina niistä, jotka olivat tästä maailmasta lähteneet.

Monina vuosina se oli musiikin päivä. Kerran, joskus 1970-luvun alussa, se oli tavallista juhlavampi. Orkesterimme oli saanut patarummut lainaksi Jyväskylän kaupunginorkesterilta. Harjoittelimme hulluina.

Patarumpu soi korvani juuressa, ja sitä saivat soittaa vahvat pojat, joille olin toki kateellinen. Harjoituksissa ymmärsin ensimmäistä kertaa, miltä oikea sinfoniaorkesteri voisi kuulostaa. Patarumpuja toki tarvitsimme, koska Sibeliuksen Finlandia kuulostaa aika vaisulta ilman rummun iskuja.

Kuvittelin, että rumpu oli kuin tykki. Ja me viulistit olimme kuin nopeita konepistooleja. Oli käynnissä sota, joka Finlandiassa kuitenkin loppuisi rauhaan. Eli kauniiseen hymniin, jossa sanottiin, että ”Oi Suomi, katso, Sinun päiväs koittaa. Yön uhka on jo karkoitettu pois”. Muistan, että sen lauloi kuoro. Mutta voin olla väärässä. Ehkä kuoroa ei ollutkaan. Mutta kun muistan hymnin, tunnen ihollani edelleen kylmät väreet. Ja ehkä poskellani yhden kuuman kyyneleen.

”Kaikki kirkastuisi hymniin, valoisaan ja kauniiseen.”

En muista, kuka johti esityksen. Ehkä se oli Kalle Kaipiainen. Mutta kun Finlandian raskaat iskut lyötiin alas, tiesin, että tämän konsertin tulen muistamaan ikäni. Raskaat molli-iskut vaihtuivat toiveikkaaseen tulevaisuuteen. Mutta vielä oli paljon kamppailuja edessä ennen kuin kaikki olisi selvää. Ja kun kaikki kirkastuisi hymniin, valoisaan ja kauniiseen.

Mutta sitä ennen tuliaseet lauloivat, ja kuvittelin myös pommikoneiden murinaa. Ja pakenevia ihmisiä, joita kuvasivat nopeat viulun otelaudalla vikkelästi juoksevat sävelet, jotka olivat saatanallisen vaikeita. Luultavasti putosin kärryiltä jo alkutahdeissa. Keskityin sitä paitsi kuulemaan ne rummut. Tiesin, että seuraavana päivänä niitä ei enää meillä olisi.

Otimme tyynesti vastaan arvokkaat suosionosoitukset. Nuottini eivät olleet tällä kertaa pudonneet lattialle. Olin päässyt samaan aikaan loppuun kuin muutkin. Keuruun yhteiskoulun juhlasali näytti tavallistakin juhlavammalta. Varmaan joku puhui. Varmaan siellä oli muitakin esityksiä. Varmaan kynttilät paloivat. Mutta niistä en muista mitään.

En tiedä, mitä unohdan. Mutta muistan sen tunteen, musiikin, joka oli ladattu täyteen voimaa, energiaa, tulevaisuuden uskoa ja taistelua kaiken hyvän puolesta. Sortoa ja sortovaltoja vastaan. Itsenäisyyden puolesta.

Kirjoittaja on Keuruulta lähtöisin oleva viestintäyrittäjä.

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos