Isän kanssa sanatonta viestintää

Kirjoittaja muistelee, miten lapsena teki kovasti mieli soitinta, mutta isältä ostoluvan pyytäminen tuntui vaikealta.

5.11. 6:00

Hapu-Jukka, kuten yhteiskoulumme musiikinopettajaa kutsuimme, alkoi puuhata orkesteria. Me alaluokkalaiset pääsisimme kilkka- eli kellopelisoittajiksi, mutta soittopeli pitäisi maksaa itse.

Teki niin kovasti mieli, mutta isältä luvan pyytäminen tuntui vaikealta. Meidänhän piti maksaa kaikki koulumenotkin itse. Kirjat, kynät, kumit ja jopa koevihkon suojapaperi, joka piti olla kaikilla saman värinen. Niin, ja myös ruoka.

No, siihen sitten kilkka! Kieriskelin illasta toiseen sängyssäni tuntikaudet, mutta ääntä pyyntöön en saanut tulemaan. Päivä, jolloin liittyminen ja maksu piti suorittaa, lähestyi. Ihan pakko oli rohkaista mielensä, sillä niin paljon soitinta halusin.

”Isä, saanko minä tilata semmoisen kilkan?” Pitkä hiljaisuus. ”Mikä se semmoinen on, ja mitä se maksaa?”

Yritin selittää parhaani mukaan. Odotin hengitystä pidätellen vastausta. Raha olisi vietävä aamulla. Ei kuulunut mitään. Ehkä pieni murina. Niinpä vielä yön yli oli jännitettävä.

”Ei sitten mitään humpuukia.”

Kun aamulla heräsin, raha oli pöydällä. Isä oli lähtenyt aikaisin töihin. En voinut heti edes kiittää.

Soittimesta oli kyllä iloa. Manalassa, eli koulumme kellarikerroksessa, harjoittelimme. Varsinkin nuoremmasta siskostani tuli taitava kilkuttaja sitten myöhemmin.

Miksi isälle oli vaikea puhua? Oliko pelko, kunnioitus vai mikä syynä? Isä oli kyllä ihan mukava, mutta sodankäynyt mies ei hempeillyt.

Sen kyllä vaistosi, että me lapset olimme hänelle tärkeitä. Lapsenlapset saivat isän leikkimään. Kaikki sisarusten lapset saivat kokea jännittävän Kompi tulee -leikin. Sitä he vierailuillaan aina odottivat.

Isän kanssa kävimme marjassa, sienessä, ongella ja saariretkillä. Niiden myötä opin isän parhaat puolet. Hän kirjoitti päivittäin kalenteriinsa tärkeimmät tapahtumat. Usein ne liittyivät meihin lapsiin ja lastenlapsiin.

Syntymäpäivät hän muisti. Lahja oli jätetty pöydälle töihin lähtiessä. Lehden reunaan hän oli kirjoittanut: ”Ei sitten mitään humpuukia.” Tästä tuli meidän perheen sisäpiirijuttu, jos joku antoi rahaa jollekulle.

Sodasta isä ei puhunut. Seitsemästä veljeksestä yksi kaatui ja muut palasivat eriasteisina sotainvalideina. Vaikka isä ei meille lapsilleen puhunut, sain kuulla, että lapsenlapsilleen hän oli avautunut.

Isänpäivä lähestyy. Haluan kiittää siitä sanattomasta viestinnästä, jota välillämme oli. Se oli opettavaista ja tärkeää.

Kirjoittaja on keuruulainen senioriopettaja.

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos