”Mä rakastan sinua ikuisesti, äiti. Jos olet kikustunut jostain, minä sinua siiilti rakastan, myös taivaassa.”
Löysin jokunen aika sitten viestin menneisyydestä. Kaappeja kolutessani käsiini osui kuva, johon oli piirretty pieni ihminen, sydän ja suuri puhekupla, jossa oli tuo rakkauden tunnustus. Kirjoitettuna yhteen pötköön kaikkine kirjoitusvirheineen.
Monia vuosia sitten tuo kuva ilmestyi yllättäen yöpöydälleni. Teoksen syntyaikaan äiti on ehkä ollut kiukustunut, mutta ei varmasti enää kuvan saatuaan. Löytö sai minut liikuttumaan silloin ja lämmittää yhä edelleen.
Tuo lapsen ihastuttava tunteen ilmaus kertoo jotakin hyvin oleellista rakkauden olemuksesta. Rakkaus on ikuista. Rakkaus ei riipu siitä, onko kiukustunut. Se ei vaadi kohteensa hyvyyttä.
Ei tarvitse olla hyväntuulinen tai hyvä ollakseen rakastettu, ei edes äidin. Rakkaus on olemassa myös maallisen elämämme päätyttyä taivaassa.
Pohjimmiltaan lapsen lause kuvaa oikeastaan Jumalan täydellistä rakkautta. Konkreettisimmillaan Jumalan täydellinen rakkaus luotujaan kohtaan tuli näkyväksi Jeesuksen elämässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa. Hän palveli meitä henkensä antamalla. Hän näytti rakkauden syvimmän olemuksen.
Meidän ihmisten inhimillinen rakkaus on aina vajavaista. Me vaellamme langenneessa maailmassa.
Ihmisen ja maailman pahuus tulevat toinen toistemme ymmärtämisen, antamisen ja vastaanottamiseen esteiksi. Vaikka usein tuntuu, ettemme osaa, emmekä yletä, rakastaminen on silti tehtävämme.
Me saamme epäonnistua ja yrittää uudelleen. Meidän syntisyydestämme ja vajavaisuudestamme huolimatta Jumala käyttää meitä kanavinaan heijastaessaan hyvyyttään maailmaan.
Tuossakin pienen ihmisen yöpöydälle jättämässä viestissä toteutui samanaikaisesti myös Jumalan huikaisevan täydellinen, ikuinen rakkaus.
Sanna Eiro
Seurakuntapastori
Keuruun seurakunta