Ystävän kanssa haudalla: ”Suru ei oo suora viiva”

Kirjoittaja kertoo surun kanssa elämisestä.

6.11. 10:00

Pari viikkoa sitten menin ystäväni kanssa syyspimeällä hautausmaalle. Hän sytytti kynttilän vanhempiensa haudalle ja minä ystäväni haudalle.

Moni muukin oli käynyt muistelemassa läheisiään. Kynttilöitä oli paljon, ja ne loistivat kauniisti pimeässä. Siellä pimeässä alkoi mielessäni soida Aili Ikosen surusta kertova kappale:

Suru ei oo suora viiva, se on aalto joka palaa / Se mukanansa tuntuu vievän, mut sen kestää jos on joku joka halaa / Kuka täällä pärjäis yksin, kuka vuoria voi siirtää / Varjokin on olemassa vain, jotta se valon voi näkyväksi piirtää / Jotain aina syntyy, kun jotain katoaa / Sitä on vain vaikea nähdä jos suunnan kadottaa.

Niin se on, kuten tässä kappaleessa sanotaan. Välillä suru unohtuu, ja sitten se taas palaa, hieman muuttuneena. Se ei kai koskaan häviä kokonaan, mutta sen kanssa oppii elämään. Jonain päivänä surusta tulee mukana kulkeva kaipaus.

Suru on helpompi kokea ja kestää, kun on toinen ihminen vierellä. Kunpa kaikilla ihmisillä olisi joku, jolle kertoa surustaan.

Jumala ainakin on vierellämme. Hän on luvannut kulkea kanssamme joka päivä aina maailman loppuun saakka.

Jumalalta saamme lohdutusta juuri siihen mitä tarvitsemme. Hän antaa meille myös toivon jälleennäkemisestä. Taivaassa saamme vielä kohdata kaikki rakkaamme. Siellä ei ole enää surua.

Kun suuntana on usko Jumalaan ja siihen, että Hän pitää meistä huolta, surukin on helpompi kantaa.

Suru ei ole suora viiva. Pyhäinpäivän aattona siitä tehdään sydämen muotoinen. Uuden kirkon portaille voi tulla sytyttämään oman kynttilänsä. Suuri palava sydän kertoo terveiset taivaaseen kaikille meidän rakkaillemme.

Päivi Lewis

Nuorisotyönohjaaja, Keuruun seurakunta

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos