Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Ihminen haluaa lentää – tai ainakin nähdä, miltä ilmasta käsin maisema näyttää

Drone. Sana, johon ei voi olla törmäämättä nykyään. Niitä myydään ruokakaupoissakin, niiden lennättäminen on alueellisella kieltomerkillä kielletty muun muassa valtiomiesten virka-asuntojen lähellä ja niitä varten on perustettu jo kadonneiden laitteiden verkkosivusto, jossa pilotit raportoivat viikottain karanneista lentolaitteistaan, joita myös nelikoptereiksi tai multikoptereiksi kutsutaan. Aiemmin ilmakuvaus oli kallista ja vaivalloista, koska se tehtiin laitteilla, joissa oli yleensä myös ihmisiä kyydissä. Silloin lentoonlähtöön tarvittavaa tehoa tarvitaan enemmän ja energiankulutus on suurempaa, yleensä polttomoottorilla tuotettua.  2010-luvun alkupuolella esimerkiksi kiinalainen DJI – yhtiö ja muutamat muut  innovaatioyritykset keksivät hyödyntää muun muassa uutta kiihtyvyysanturi- ja akkuteknologiaa, jotka mahdollistivat leijuvien kauko-ohjattavien ilma-alusten rakentamisen käytännöllisiksi. Ja me maahan sidotut visualistit ja ikuiset leikkivät pikkupojat hullaannuimme. Ja miksipä emme olisi? Toisin kuin vanhoissa kauko-ohjattavissa helikoptereissa, näissä uusissa laitteissa oli kamera mukana ja se toi mukanaan sen kaivatun lintuperspektiivin. Myös lentoaika tarjosi uusia mahdollisuuksia, kun koneen pystyi pitämään ilmassa parhaimmillaan miltei puoli tuntia. Siinä ajassa ehti jo vähän ihmetelläkin näkemäänsä. Itse lennän sekä harrastuksen vuoksi, että työn puolesta. Pidän molemmista puolista, koska ne täyttävät hieman eri tarpeen tai jännitysmomentin omassa tekemisessä. Työlennoilla on onnistuttava tehtävässä, jonka joku muu on määritellyt ja pystyttävä täyttämään laadulliset ja tekniset tavoitteet, siis tekemään kauniita kuvia ilmasta käsin. Harrastelennoilla meininki on rennompaa ja kokeilevampaa, kun mitään varsinaista toimeksiantoa ei ole. Silloin voi harjoitella ja jopa hieman ottaa riskejä uusien liikkeiden kanssa. Siitä on itseasiassa hyötyä myös työlentoihin, sillä rajoja hipovat kokeilut vahvistavat rutiinitaitojakin. Onko se sitten helppoa? Oikeastaan dronea ei lennetä, vaan ohjataan. Se lentää, siis pysyy ilmassa, itsestään ja automaattisesti. Varsinkin ammattikäyttöön suunnatuissa kuvauskoptereissa avioniikka on lähes täysin automaattista ja ne voivatkin lentää itsenäisestikin, jopa etukäteen ohjelmoidusti. Mutta tämä ei tee hommasta aivan täysin lasten leikkiä. Turvallisuus- ja muut ilmailumääräykset on otettava huomioon, kun dronen laittaa ilmaan. Rajoituksia on paljon, joskin tässä kohtaa on kehuttava Sääntö-Suomea; meillä on huomattavasti paremmat ja joustavammat säännöt kuin esimerkiks naapurimaassa Ruotsissa, jossa kamerakopterit rinnastetaan valvontakameroihin ja lainsäädäntä on sen mukaista. Ei Suomessakaan mitenkään löysiä olla sääntöjen suhteen, mutta ne menevät jokseenkin järkipoluilla. Dronea lennettäessä on pilotin pidettävä näköyhteys kopteriin kokoajan, vaikka kauko-ohjaimeen liitetyn tabletin tai puhelimen ruudultakin näkee kokoajan lento- ja suunnistustiedot sekä tietenkin kopterin kameran kuvan. Ja vaikka drone pysyy ilmassa itsestään ja osaa laskeutua turvallisesti ilman ohjaajaakin, niin ohjaajan on tiedettävä, mitä tekee, kun drone nousee ilmaan. Olen itsekin törmännyt esimerkiksi puuhun pariin otteeseen ja kolhaissut kopterin johonkin väärään paikkaan. Henkilövahinkoja ei ole sattunut, vaan vahingot ovat käyneet aina turvallisella etäisyydellä ihmisistä. Esimerkiksi kerran Vaasassa kuvasin koulurakennusta esittelyvideota varten ja tein sivuttaissuunnassa etenevää kuvaa, katsomatta tarkkaan dronen lentopolkua – jolle sattui korkea mänty. Pieni, mutta vinhasti tuhansia kierroksia minuutissa pyörivä roottori ei paljon estettä tarvitse, kun sen toiminta häiriintyy niin paljon, että kopteri suistuu syöksyyn – tai tässä tapauksessa heittäytyy ylösalaisin korkealle männyn latvaan. Ei auttanut muu kuin soittaa nosturifirmaan, odotella pari tuntia ja niellä ylpeytensä – siihen asti olin erehtymätön. Mitä sitten tulee ilmakuvauksen kehitykseen drone-laitteiden myötä, niin se on tapahtunut erityisesti yhdellä tietyllä osa-alueella – tai sanoisinko korkeusvälillä. Nimittäin noin reilusta kymmenestä metristä reiluun viiteen kymmeneen metriin ei ole kameraa voinut aiemmin operoida kovinkaan ketterästi. Korkeimmat kameranosturit, joilla voi tehdä hallittuja ja laajoja liikkeitä nousevat hädin tuskin sinne kymmenen metrin päälle ja oikeat helikopterit eivät voi kunnolla operoida paljoakaan alle viidessäkymmenessä metrissä, ainakaan esimerkiksi kaupunkialueilla, joissa minimilentokorkeus on muistaakseni sataviisikymmentä metriä. Tähän väliin dronet toivat suurimman hyödyn. Edelleen yli sataviisikymmentämetriä korkeisiin kuvakulmiin tarvitaan oikeaa kopteria ja maantasossa käytetään edelleen kameranostureita, vaikka dronet voisivatkin ottaa hieman niidenkin roolia. Kuitenkin kauko-ohjattavien kuvauskoptereiden operointikorkeus kattaa hienosti erilaiset ilmakuvaustarpeet. Reilusta sadasta metristä saa jo komeaa maisemakuvaa ja toisaalta kun kuvan voi ulottaa alimmillaan muutamaan kymmeneen senttiin, niin käyttökelpoista kuvaa voi tehdä melko monipuolisesti. Ja se lennättäminen. No, se on edelleen jännittävää leikkiä ja kutkuttavaa kikkailua, jota jaksaisi tehdä paljon pidempään kuin dronen akut kestävät. Taitojen karttuessa myös tavoitetaso nousee ja hienoista manöövereista tulee parhaimmillaan tavaramerkkejä piloteille. Mihinkään kisaan en lähtisi, niin kilpailuhenkisesti en drone-lennätystä harrasta, mutta itseäni kyllä haastan toisinaan. Tässä alla lyhyt video yhdestä parhaimmasta omasta lentosuorituksesta, josta jäi oikein videokuvaa todisteeksi. Puolisentoista vuotta vanha ja varmana parempia mielestä kevyttä kamaa, mutta DJI Phantom 3 Prolla tehtynä toi itselle onnistumisen kokemuksen: