Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Kuinka tulla haluamatta huomatuksi?

Näet videokameran kuvaavan suuntaasi, mitä teet? Jos olet amerikkalainen, kohennat asentoasi, otat hymyn kasvoillesi, ennen kaikkea tiedostat että sinua kuvataan ja hyväksyt sen. Sinua ei ehkä edes huomaa kuvassa, koska sulaudut tilanteeseen luontevasti, ja jos joku huomaakin sinut, niin näytät hyvältä. Jos olet suomalainen, niin väistät, kumarrut, heittäydyt, pysähdyt, yrität piiloutua – ja vedät kaiken huomion itseesi vaikka reaktiosi tarkoitus oli tasan päinvastainen.  Halusit piiloutua. Kumarassa luimisteleva keski-ikäinen käkkäräpää tai kikattamalla kääntyilevä wannebe ponnahtavat kuvasta esiin väkisin, vaikka huomiopisteessä olisi uudelleen syntynyt messias. Vaikka siis yleistänkin nyt aika rankasti, niin törmään työssäni näihin ”suomalaisheittäytymisiin” usein, kun kuvaan julkisilla paikoilla. Ja monesti se epätoivoinen poukkoilu myös häiritsee kuvausta jopa niin paljon, että otos on käyttökelvoton. Joka kerta tekisi mieli kysyä, että ”miksi *****tissä siinä pitää venkoilla tuollalailla”, mutta sitten se kuvaustilanne vasta menisikin pieleen. Ihmiset tykkäävät katsoa ihmisiä ja siksi minä julkaisutyötä tekevänä kuvaan ihmisiä. En kiusaksi, en salaa tai seiskalle. Se on rehellistä tiedonvälitystyötä, jossa huomio pyritään ohjaamaan tarkasti tiettyyn aiheeseen, todennäköisesti samaan kuin, mistä muut paikallaolijat ovat kiinnostuneet. Tietenkin ymmärrän ihmisiä, jotka eivät halua tulla nähdyksi julkaistussa kuvassa. Minulla ei todellakaan ole mitään heitä tai heidän toiveitaan vastaan, joten olen tyytyväinen, kun sellainen ihminen tulee  sanomaan vaikka, että ”anteeksi, taisin olla äsken kuvassasi, mutta en välittäisi päätyä sen mukana mihinkään julkaisuun.” Pääsemme varmasti yhteisymmärrykseen kuvan käytöstä, tavalla tai toisella. Menemättä sen tarkemmin lainsäädäntöön,  julkisella paikalla kuvaaminen on lähtökohtaisesti sallittua, mutta kuvien julkaisua ohjaavat yksityiskohtaisemmat lait, säännöt ja moraaliset velvoitteet. Minä en kuvatessani ja julkaistessani halua tietenkään loukata ketään, ainakaan tahattomia sivullisia, joten otan toiveet kuvien käyttämättäjättämisestä vakavasti. Ja minä kuvaan aina useita vaihtoehtoja, ja todella harvoin olen tiedonvälityksessä juuri sen yhden kuvan varassa, joten sen poistaminen tai ainakin käyttämättä jättäminen tuskin on ongelma. Toisinaan toki voi olla tilanne, että kyse on sellaisesta uutistapahtumasta, että kuvaa on yksinkertaisesti käytettävä tiedonvälityksen välttämättömyyden vuoksi. Silloin asiaa päädytään ratkomaan oikeuteen, mutta silloinkin seison ratkaisuitteni takana. Tuomioon asti. Pointtini on, että on olemassa tapoja pitää pärstänsä piilossa ilman, että tarvitsee tulla poukkoilemaan juuri siihen hetkeen, kun kuvia otetaan. Itsensä voi pelastaa tilanteesta myös arvokkaasti ja ennen kaikkea huomaamatta. Toisaalta, tuo tapaamani kammo kameraa ja kuvaan joutumista kohtaan on usein myös kovin kummallista. Mikä siinä on niin ihmeellistä, pelottavaa tai mukamas-hävettävää, että sitä pitää kavahtaa niin nolosti? Se, että hiukset tai paidan nappi, eivät ehkä ole ihan niin kuin lehtien kansikuvissa tai joku muu ulkonäöllinen seikka on ehkä yksi ajatus heittäytyjien mielissä, mutta kun katsoo arkitilanteista otettuja kuvia, niin kuinka monessa asiat ovat täydellisesti? Ei yhdessäkään. Sen sijaan ne ovat juuri niin elämänmakuisesti esillä, että siksi ihmiset tykkäävät katsoa niitä kuvia. Itseasiassa, jollei heittäytyjä sano mitään, vaan jatkaa matkaansa, niin tulkitsen sen vain liukastumiseksi ja käytän kuvaa. Suomalainen kehonkieli on siitä vekkulia, että siinäkin on murteet. Minä en ymmärrä heittäytyjien murretta. Pakko sano loppuun, että en itsekään viihdy kameran edessä, mutta en myöskään tule hysteeriseksi, jos joudun siihen.  Millaisia ajatuksia itsellänne on julkisella paikalla kuvaamista tai omaa kuvaan joutumista kohtaan?