Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit

Pyöreitä vuosia

Maaliskuussa 1919 pidettiin ensimmäiset sisällissodan jälkeiset eduskuntavaalit, jossa monarkistit hävisivät ja tasavaltalaiset voittivat. Olot myös niin sanotusti normalisoituivat, kun Suomi luopui Saksa-suuntauksestaan ja poliittiset olot vakautuivat. Toukokuussa sitten Englanti ja Yhdysvallat tunnustivat Suomen itsenäisyyden. Hallitusmuotomme hyväksyttiin 21.6.1919 ja K.J. Ståhlberg valittiin 25.7.1919 itsenäisen Suomen ensimmäiseksi presidentiksi. Tässähän jo satavuotisjuhlaa kovastikin. Sellaista iloisempaa muistamista. Iloisen vastakohtaa ei juhlita, mutta muistetaan ja muistellaan. Marraskuun viimeisenä tulee 80 vuotta siitä, kun talvisota alkoi. Tässä joulun tienoilla luin Timo Mikkilän kirjan talvisodan puolustusministeri Juho Niukkasesta, joka oli kiistelty mutta myös kiitetty poliitikko jo 1920 luvulta lähtien. Mielenkiintoinen teos ei niin kovin tunnetusta maalaisliiton kansanedustajasta ja monenkertaisesta ministeristä. Niukkanen oli kotoisin kannaksen Kirvusta, joten tätä taustaa vasten voi tuntea myötätuntoa ja ymmärrystä hänen toimiaan kohtaan. Niukkanen näyttäytyi poliitikkona, jolla oli suora yhteys arkeen ja ihmisten elämään. Siksi kait se hänen kärsimättömyys ja suorasanainen eteen päin puskeminen. Niukkanen katsoi maailmaa ilman akateemista suodatusta. Eli hän ilmaisi asiat, kuten ne oli ja näyttäytyivät. Niin sanottu sivistynyt kiertoilmaisujen hallinta puuttui. Tästä ne ongelmat varmaankin esim. Rytin ja kumppaneiden kanssa kumpusivat. Karjalaisjuuristani johtuen en pysty täysin objektiivisesti katsomaan Niukkasta ja Karjala-asiaa, vaan huomasin lukiessa olevani täysin Niukkasen puolella myös siinä talvisodan lopun hallituksesta eroamisessa ja kiiruhtamisessa Kirvuun. Toki nyt tiedämme monia asioita, joita silloin ei ollut vielä nähtävissä ainakaan kovin suuresti. Kuten vaikka ruotsinkielisten alueiden evakkovastaisuus ja Paasikiven suhtautuminen asutustoimintaan. Vaikka Niukkanen oli omanarvontuntoinen ja suorapuheinen sekä ärsyttäväkin, niin kuitenkin lähes aina syntyi hyväksyttävä lopputulos. Niukkasessa näkyi se hartiapankkityö, joka jää monesti näkymättömiin politiikassa – nykyäänkin, jossa pinta ja julkkisnaama on tärkeää. Maamme historia on täynnä mielenkiintoisia asioita ja ihmisiä. Vaikeita ja helpompia aikoja. Luettavaa riittää kilometrikaupalla. Siksipä ihmettelen, miksi esim. Tuntematon sotilas on tehty jo kolmannen kerran elokuvaksi. Itse tästä versiosta en sano mitään, sillä … niin siis en siitä pitänyt. Mutta monesti miettii, että moniko on lukenut itse kirjan ja varsinkin sen sensuroimattoman alkuperäisen: Sotaromaani.  Kirja kuitenkin antaa syvyyttä ja taustaa henkilöille ja varsinkin myös kapteeni Kaarnalle, jonka merkitys elokuvakerronnassa jää vähäiseksi, vaikka kirjassa on toisin. Hän on reilu, kokonaisuuksia ymmärtävä ja rohkaiseva sekä piti aina miestensä puolta. Kaarnan viimeiset sanat Kariluodolle, jonka katkera häpeäntunne oli täysin halvaannuttanut: ”Koitetaanhan uudelleen vänrikki. Kyllä se lähtee”. Yksi koskettavimmista kirjan kohtauksista, joka kuvastaa varsin selkeästi, mikä on esimiehen vastuu ja esimerkki kriisitilanteessa. Eikä kukaan jäänyt tuleen makaamaan. Ehkä tämä Tuntemattoman kolmas versio on nähtävä aikansa tuotteena ja varmasti se tuo viimesodan lähemmäksi niitä, joille historiamme on vieraampaa tai muuten vaan jäänyt nykyhektiselämän varjoon. Ainakin on muistutus siitä, mitä sota ja itsenäisyyden säilyttäminen on. Onko meillä nykypolvilla samaa uhrautumisen mieltä? Vuosi 1939 ja niin moni asia muuttui!