Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Klassista

Olen sitä 1970 luvun alun hevirocknuorisoa, jolta jäi kokematta tanssilavakulttuuri ja niin sanottu keveämpi popmusiikki. Toki silloin nuorten musiikkiohjelmia oli niin vähän, että lähes kaikki soi taustalla, jos radio oli auki. Mutta niitä omia suosikkeja nauhoitettiin kelanauhurille mikrofonilla joko kavereiden levyiltä tai radiosta. Vaikka Led Zeppelinit , Deep Purplet ynnä muut raskaat suosikkeja olikin, niin silti sentään laulannasta tunnisti Katri Helenan, Paula Koivuniemen, Seija Simolan, Irina Milanin ja muut. Jokaisella oli se oma ääni, jota valitettavasti ei voi sanoa kaikista nykyisistä naislaulajista. Joku varmasti heidätkin toisistaan erottaa, mutten minä. Toisaalta en edes kärsi kuunnella tätä nenänasaalilaulantaa, joka on kuin lapsen lellittelypuhetta. Vaan näin on nyt ja ennen oli … paremmin 🙂 Klassinen musiikki tuli elämääni progressiivisen rockin myötä, kun yksi lempiyhtyeistäni Emerson,Lake & Palmer teki oman versionsa Modest Mussorgskin Näyttelykuvista. Tämä kolmikko käytti monissa levyissään aineksia myös esim. Bachilta, Janacekilta, Bartokilta. Näyttelykuvia oli sitten kuultava sinfoniaorkesterinkin esittämänä ja jonkun kaverin vanhempien levykokoelmasta sain sen lainattua. Samoin iski sydämeen Bachin Bouree, jonka Jethro Tull yhtyeen Ian Anderson huilullaan versioi. Vaikka tästä alkoi klassisen musiikin mukanaolo elämässäni, niin myös hevirokki pysyi ja on edelleen. Rainbow´in 1980 luvun alun kappaleet vievät aina matkassaan, eikä Nightwishiä voi ohittaa ja kyllä Sonata Arctican Replica vieläkin ”iskee”. Mutta niin iskee Sibeliuksen viulukonserttokin ja Tsaikovski. Muista suurista säveltäjistä puhumattakaan. Tässä lajissa kuuntelen sujuvasti kaikkea. Mutta ooppera on ongelmallinen. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi aarioiden jälkeen huudetaan bravoota ja ja aplodeerataan hurmoksessa. Toki ymmärrän, että hyvin esitetty laulu on palkittava, mutta miksi tätä palkitsemista ei voida suorittaa lopputaputusten yhteydessä. Sama on baletissa. Koska kuitenkin ooppera  – kuten balettikin – on myös tarinaa ei pelkkää musiikkia, niin se kerronta häiriintyy ja katkeaa taputuksiin. Koska harvoin pääsen/ehdin livekonsertteihin, niin Teema on minun kanavani.  Kuitenkin – taputuskammostani huolimatta – olin jokunen vuosi sitten Tamperetalossa kuuntelemassa Tsaikovskin Jevgeni Oneginia. Puskinin runoelman tarinaa, jossa yhtenä ratkaisujen tekijänä on kaksintaistelu ja Lenskin aaria.  Lenski tietää kuolevansa, sillä Onegin on parempi ampuja. Tämä aaria on todellinen sielun riipoja ja kyyneleet valuvat kuulijan silmistä … tapu, tapu ja tapu, tapu. Aivan karmeaa, miten voidaan tempautua taputuksiin tuollaisen tunnekuohun jälkeen. Ei ole minun juttu. Kuuntelen mieluummin CDltä. Vaan löytyyköhän meikäläiselle uusi musiikin laji. Viimeisessä Tähdet ja avaruus-lehdessä esitellään yhtye Harmony of the Spheres, jonka musiikin juuret ovat luonnossa ja maailmankaikkeudessa. ” Kaikki lähtee radiokohinasta, eli alun äänestä” , sanoo yhtyeen Antti Peltomaa lehden haastattelussa. Jutun otsakkeen alla lukee: ” Avaruusluotainten havainnot kohtaavat keskiaikaisen abbedissan melodiat ja Keplerin näkemyksen sfäärien harmoniasta”. No tämä on kuultava. Joskopa sieltä sfäärien harmoniasta löytyisi myös signaalia Mars-mönkijä Opportunityltä, joka hiekkamyrskyyn joutui ja viimeksi lähetti viestin 10. kesäkuuta. Minäkin laitoin mönkijälle tekstiä Nasan nettisivulla, jossa voi lähettää ”postikortin” Opportunitylle. Laitoin selvällä suomella. Ei tiedä, jos vaikka heräisi, kun vierasta kieltä korviinsa pukkaa  🙂 p.s. mahdolliset kommentit omalla nimellä kiitos