Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Rahalla saa ja junalla pääsee

Pidän junamatskustamisesta todella paljon ja matkustankin niillä aina, kun mahdollista. Harmittavan usein joudun kuitenkin liikkumaan autolla, eri syistä. Kun matkustan junalla, ostan pääasiassa halvimman mahdollisen lipun, niin kuin suurin osa muistakin ihmisistä, jotka tätä kulkumuotoa käyttää. Ja pääasiassa koen saavani lipunhinnalle vastinetta, kunhan siis matkustan yksin. Perhematkailu junalla on vielä utopiaa, jossa VR:llä olisi tuotekehityksen paikka. Tiistaina, siis tässä vaan yhtenä tiistaina, tuli taas vastaan mahdollisuus junamatkailuun, kun päivän työtehtävät veivät Tampereelle, ja olin yksin matkassa. Siinä lippua kännykällä ostaessani huomioni kiinnittyi paikkavalinnan extra-luokkaan(+9,00 euroa). Extra-luokka. En oikein tiennyt, mitä siitä pitäisi ajatella. Minulla kyllä oli mielikuva siitä, mikä se on, siis istumapaikan lisäksi ilmaista kahvia, mutta onko se entisaikojen ykkösluokan kaltainen luokkakokemus vai nykyaikainen kiireenhallinnan ja työtehokkuuden palvelupaketti. Entinen ykkösluokkahan oli tuplahintainen peruslippuun verrattuna eli selkeästi jo todella eriluokkainen. Sinisissä vaunuissa ykkösluokan penkit olivat upottavan pehmeitä ja muutenkin korskeamman näköisiä, ainakin parin vuosikymmenen takaisten muistikuvien mukaan. Silloin laivaston varusmiehenä tulin pariin otteeseen livahtaneeksi litterani kanssa ykkösluokkaan. Toki vain siihen asti, että konnari heitti minut sieltä pihalle. Silakka ykkösluokassa, pfyfh! Ostin siis lipun extra-luokkaan. Heräsin aamulla ja nousin Pasilasta Pendolinon vaunuun numero 1, lisämaksun maksaneena. Pienoinen luokkakokemus kieltämättä häivähti mielessä, kun Pasilassa muille vaunuoville muodoistui suorastaan ruuhkaa, minun astuessa arvokkaasti viimeisen vaunun ovesta sisään. Mutta toisin kuin luokkakokemus olisi ehkä antanut odottaa, extra-osastossa ei tullut vastaan aatelisia tai pelkkiä mittatilauspukuja. Ensimmäinen huomio oli, että muun junan ollessa lähes täynnä, aamun tärkein juna kun tämä oli, extra-luokka oli lähes tyhjä. Kanssani samassa osastossa istui kolme muuta matkustajaa, nuori nainen ja kaksi kaikkitietävän kypsyneessä iässä olevaa liikemiestyyppiä. Siististi pukeutuneita, selvästi töihin keskittyneitä. Kaikilla jotain tärkeän näköistä, kuten tietokone tai paperinippu edessään. Tikkurilassa juuri ennen lähtöä konduktöörin kuuluttaessa extra-luokan vaunueteisen kuulutuslaitteesta, että “tämä juna pysähtyy seuraavan kerran Tampereella, joten vielä ehtii poistumaan.”, jäin miettimään, että olikohan tämä huumori tarkoitettu vain extra-luokkaan, ikään kuin osaksi tuota yhdeksän euron lisähintaa. Ehkäpä se tosiaan oli osa palvelua. Nimittäin letkautus onnistui luomaan extra-luokkaan hienoisen yhteenkuuluvuuden tunteen, kun me miehet ainakin naurahdimme sille, ja menipä yksi jopa toteamaan, että “kaipa se on riski otettava”. Ja sillekin hörähdeltiin lyhyesti. Hintansa arvoinen vitsi, jää murrettu. No, sen enempää ei sananvaihtoa tullut, koska olimmehan kaikki kiireisiä omien töidemme kanssa. Minä tosin päädyin kirjoittamaan tätä tarinaa sen sijaan, että olisin perehtynyt päivän varsinaiseen epistolaani. Kahvi oli tosiaan ilmaista, ja vieläpä ihan kelpoa. Ei gourmeeta, mutta ei toisaalta laittanut vatsaakaan sekaisin, heti. Tässä kohtaa tuli ensimmäinen miinuspiste extra-luokkamatkustamiselle; ravintolavaunu oli liian kaukana, että olisin vaivautunut lähtemään aamupalalle, jonka olin kotona jättänyt nauttimatta. Tapojeni vastaisesti. Penkit ovat jotain nahkajäljitelmää, vinyylia, mitä lie ja niitä on vain kolme vierekkäin. Kaksi kaksi toisella ja yksi vastakkaisella puolella käytävää. Jouduin, tai pääsin, tuohon yhden istuttavaan, ja se ei minulle kelvannut. Kaksi syytä. Ensinnäkin, siinä ei ollut paikkaa, mihin laskea kahvikuppi, kun klaffipöydällä oli tietokone ja toiseksi reppuni jäi joko muiden jalkoihin käytävälle tai omiin jalkoihini penkin eteen. Pieni juttu, mutta kun tilaa oli, niin vaihdoin kahden penkin puolelle, ja vieläpä niin, että naama oli menosuuntaan. Jälkimmäisellä ei niin väliä, koska työn vuoksi maisemat saivat vilistää ohitse huomiottani. Ensimmäistä kahvikuppia juodessa, aloin laskemaan, että kuinka monta kuppia kahvia pitää juoda, että tuo lisämaksu tulisi sitä kautta katettua. Yksi kuppi ravintolavaunussa maksaa 2,50 euroa, mutta santsikupit maksavatkin vain yhden euron. Tällä kaavalla kahdeksannen kupin jälkimmäinen puolikas olisi puhdasta voittoa. Helppo homma, kun elää periaatteella, että kahvia pitää juoda aina kun sitä saa, koska ei voi tietää, milloin seuraavan kupin saa. Toki, tämä osaston eleetön rauhallisuus, suoranainen umpikujamaisuus(onhan se viimeinen vaunu) on sekin lisäarvoa. Ja myös ne päivälehdet, jotka paperille painettuina kuuluivat lisähintaan. Yhdeksän euroa on salaattilounaan hinta, melkein kaksi tuoppia Kauppiaskadulla Turussa, reilu kuusi litraa dieseliä, jolla oma autoni kulkee juuri ja juuri sata kilometriä, tai tämä extra-luokan lippu. Kaikki nuo ostot tuntuvat joskus tarpeellisilta tai ainakin houkuttelevilta, joten ehkä yhdeksää euroa voi pitää rahamääränä, joka hyvin käytettynä tuo lisäarvoa ilman, että se kaataa perheen taloutta. Mutta, ei tämä extra-kokemus autuaaksi tehnyt, joskin tämän blogin inspiraationa se toimi. Peruslippu ja itsensä kiilaaminen ainakin osaksi matkaa ravintolavaunuun tuottaa lähestulkoon samanlaisen hyvän matkanteon fiiliksen, mutta tulee kalliimmaksi, lähinnä virvokkeiden vuoksi. Kirjoittamisrauhaa extra-luokassa tuntuu olevan varmemmin kuin perusosastoissa, joissa toisinaan ruuhka-aikoina läppärin avaaminen on liian kiusallista. Kahvia kuluu enemmän, tietenkin, mutta juna kulkee tasan samaa vauhtia ja me kaikki junamatkustajat olemme perillä samaan aikaan, joten mahdollinen luokkakokemus päättyy junan pysähtyessä ja kadulla vastaantulijoista ei mitenkään voi erottaa, ollaanko sitä extra-luokan matkustajia vai ihan vaan perusmeiningillä liikenteessä. Ja hyvä niin. Me olemme kaikki samanarvoisia.