Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Suomalaista elokuvaa haukutaan – aiheesta?

Puheesta ei saa mitään selvää. Jutut kertoo vaan kolmekymppisten suhdeongelmista. Kaikki näyttää tylsältä. Samat naamat. Sotatraumaa tai taidesontaa. Edellisiin mielipiteisiin törmää tuon tuosta suomalaista elokuvaa koskevissa arkikeskusteluissa. Ja on pakko tunnustaa, että olen osittain samaa mieltä. Suomi ei ole vertaistensa tasolla kaikilla elokuvan tekemisen osa-alueilla. Syitä on monia. Kuitenkin kotimaista elokuvaa katsotaan todella paljon. Sillä on Suomessa jopa 2,5 miljoonaa vuotuisista katsojaa ja 29 prosentin katsojaosuus kaikista teatterissa esitetyistä elokuvista. Se on Euroopan viidenneksi isoin osuus ja pohjoismaiden isoin katsojaosuus. Suomalaista elokuvatuotantoa vaivaa pienuus jokaisella osa-alueella. Ja tämä pienuus rajoittaa mahdollisuuksia ottaa riskejä, rakentaa hallitusti menestystuotteita ja ottaa yleisöä haltuun vahvemmin. Pienuus taas johtuu esimerkiksi kielialueesta. Muut pohjoismaat jakavat yhteisen kieliperinnön ja pystyvät luontevasti vaihtamaan kulttuurituotteitaan keskenään, koska kielialueella on jopa yli 20 miljoonaa ihmistä. Vertailu pohjoismaihin on kuitenkin asiallista ja aiheellista, sillä kielialue ei todellakaan ole kaiken estävä rakenne. On olemassa osa-alue, jossa ei ole kielellisiä rajoitteita, ei vaihtoehtojen puutetta tai ylipäätänsä mitään menestyksen esteitä, muuta kuin kekseliäisyys tai sen puute. Tarinat, nimittäin, ovat pohjimmiltaan universaaleja. Ja ei ole mitään niin helppoa kuin myydä hyvä tarina, oli se alunperin tehty ihan tahansa millä kielellä – tai kokonaan ilman puhetta. Hyvä tarina myy itse itsensä. Katsokaapa vaikka Pixarin Wall-e – animaatioelokuva. Elokuvan ensimmäinen sana lausutaan vasta 22 minuutin kohdalla ja pisin kuultava lause koko elokuvassa on seitsemän sanan mittainen. Kuitenkin elokuva myi lippuja puolen miljardin edestä, ja sitä on katsottu, nettilevitys mukaan lukien, varmasti saman verran. Kyse ei ole siis kielestä, joka elokuvassa kuullaan. Kyse on visuaalisen tarinankerronnan, joka on siis sitä universaalia kerrontaa, vahvuudesta. Suomalainen tarinankerronnan perinne on jostain syystä arkaa ja purskahtelevaa. Se on kuin yksioikoistettujen tarinoiden suomalainen mies; ei puhu eikä pukahda ennen kuin on joko kunnon känni päällä tai muuten vaan viimeinen mahdollinen hetki. Ja sitten räjähtää, järki katoaa, huuto alkaa, ja sillä mennään loppuun asti. Jännitteen rakentaminen hahmojen kautta, vähemmän dramaattisten tapahtumien kautta luo syvyyttä. Tälle olisi tilausta myös Suomen tarinamaisemassa. Käsikirjoittajat eivät vain saa mahdollisuuksia tuoda näitä tarinoita pöytään. Tuottajat eivät osaa viedä niitä eteenpäin. Tuntuu, että tilaajat ja rahoittajat eivät malta lukea käsikirjoituksia pitkäjännitteisesti ja perehtyen, koska heitä, siis tilaaja-rahoittajia on niin vähän ja heidän pitää lukea kaikki esitettäväksi tavoiteltavat tarina. Silloin yksinkertaisuus ja tuttuus ovat valtteja. Suomessa omaperäisyys tupataan myös hukuttamaan itsensä vähättelyyn ja pelleilyyn. Haluttaisiin tehdä ja olla omaleimaisia, mutta jo lähtökohtaisesti onnistumiseen uskotaan niin vähän, että homma lyödään leikiksi, ainakin jollain tasolla. Sillä suojaudutaan kritiikiltä. Leikin taakse on helppo piiloutua olemaan ottamatta vastaan vakavasti otettavaa kritiikkiä. Suomalaisen elokuvan suurimmat menestykset kuvaavat hyvin meitä kansana; sotatraumat ja amerikkaa apinoivat pikkupoikien fantasiat. Tätä taustaa vasten olemme menneisyyden vankeja. Mutta, jotta tämä ei menisi pelkästään taaksepäin katsomiseksi, niin on todettava, että toivoa on. Suomessa kasvaa parhaillaan sukupolvi, joka osaa suhtautua ulkomaisiin kulttuurituotteisiin paljon tervehenkisemmin, ilman alemmuuden tuntoa. Tekninen osaaminen meillä on aina ollut huippua, joten komponentteja maailmanvalloituksen rakentamiseksi on olemassa. Ja peliteollisuus on jo näyttänyt, että Suomessa on ideaa, ajatusta ja osaamista. Mutta, itse menen nyt väittämään, että menestys ei välttämättä tule elokuvien kautta, vaan tv-sarjojen. Ne eroavat yksittäisistä elokuvista tarinan kaarien mitassa, tuotannon toteutuksessa ja levitystavoissaan. Tämä ei ole seurausta yksin suomalaisesta tekemisestä, vaan ylipäätänsä audiovisuaalisen tuotannon muuttumisesta. Tv-Sarjojen levitys on eri verkko- ja suoratoistopalveluiden kautta räjähtänyt kasvuun ja sitä kautta tarjoaa myös enenevässä määrin mahdollisuuksia. Ensimmäisiä suomalaisia sarjoja on lähtenyt kansainväliseen levitykseen ja me suomalaiset olemme saaneet yhä enemmän ulkomaisia sarjoja katsottavaksemme. On kuitenkin todettava, että elokuvan vahvistuminen on myös välttämätön tavoite, koska se on taiteellisessa mielessä audiovisuaalisen kerronnan kuninkuuslaji, jonka kautta taidot ja taide kehittyvät vahvimmin. Kukin meistä voi vaikuttaa tähän osallistumalla elokuvien ja tv-sarjojen katsomiseen. Siispä, televisio päälle, elokuvateatterin ovelle notkumaan tai nettivuokraamoon etsimään elämyksiä, omalla kielellä.