Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit

Kesä pulkassa

Syksy saapuu väkisinkin pian, vaikka vielä on ollut varsin lämmintä. Illat pimenevät yhä aikaisemmin, eikä aamuaurinko enää paista silmiin herätessä. Hyvä näin. Neljän vuodenajan kierto on yksi Suomen maantieteellisen aseman tuomia hienouksia. Kuinka tylsää olisikaan, jos olisi vain yhtä ja samaa. Mutta kuinka pitkään meillä on talvi? Suomessa lämpenee tuplanopeudella verrattuna lähempänä päiväntasaajaa sijaitseviin alueisiin. Ja lämpeneminen näkyy jo niin konkreettisesti, että ilmastoskeptikko alkaa olla sukupuuttoon hävinnyt erikoisuus. Vai onko lukijoissa joku, joka ei ole huomannut syksyjen venyneen yhä pidemmälle talven alueelle ja keväiden tulevan suunnilleen kuukautta aikaisemmin kuin aiemmin? No, tietysti tämän huomaamisen edellytyksenä on, että ikää on ehtinyt kertyä kalkkiksen verran. Mennyt kesä oli suotuisa monille eläinlajeille. Lämmintä ja aurinkoa riitti lintujen pesimäkaudella kohtuullisen hyvin. Monet pikkulinnut saivat isoja lentopoikueita. Paljon hiljalleen kohti etelää liikkuvia hyönteissyöjiä on ollut viime viikkoina näkyvillä. Muun muassa pajulintujen, peippojen ja kirvisten nuorten hauskaa syyskujerrusta kuuluu aamuisin vähän joka puskasta. Viimeiset haarapääskyt ruokkivat vielä kakkospesinnän myöhäisimpiä poikasia ja näin lämpimänä syksynä nekin taitavat selvitä muuttomatkalle. Pääosa pääskyistä ja moni muu on kuitenkin jo lähtenyt. Pian rastasparvet ja tilhet alkavat tosissaan putsata pihlajia. ”Hyvä on sakaalin jolkotella metsäkauriiden perässä, kun lumi ei estä kummankaan askellusta.” Lämpeneminen tulee muuttamaan Suomen muutenkin kuin vain sakaalin saapumisen muodossa. Uusia lajeja tulee nyt maahamme joka vuosi useita, useimmista vain ei nouse kohuja. Samalla luonto muuttuu. Hitaasti mutta varmasti. Ja niin sen pitääkin muuttua, sillä niin kauan kuin ihmiskunta jatkaa fossiilisten polttoaineiden esimerkiksi öljyn ja turpeen polttamista ilmakehää lämmittämään, on myös eteläisemmän eliöstön pakko pyrkiä kohti pohjoista. Sakaalista tulee pysyvä osa Suomen petoeläinlajistoa yhtä varmasti kuin häiveperhonen ja havununna vakiinnuttavat asemiaan yhä pohjoisempana. Paksuluminen talvi ja kovat pakkaset ovat muokanneet havumetsävyöhykkeen eläimet ja kasvit sellaisiksi kuin me ne tunnemme. Edes omien lastemme sukupolvi ei enää näe sellaista Suomea. Jo nyt lumi alkaa etelärannikolla olla harvinaisuus. Muutamassa vuosikymmenessä tilanne on sama Keski-Suomessa. Hyvä on sakaalin jolkotella metsäkauriiden perässä, kun lumi ei estä kummankaan askellusta. Toistaiseksi kuitenkin moni odottaa, että pian alkavan syksyn pimeyttä leikkaa lumen tulo. Lumi tuo valoa kaamokseen – vielä. Ja kaamos pysyy jatkossakin, sillä auringon ja planeettojen asemaan ihmiset eivät sentään pysty vaikuttamaan. Ja kiire alkaa olla vaikuttaa lämpenemiseenkin. Tällä hetkellä näyttää pahasti siltä, että olemme siirtämässä planeetan ilmastoa itseään ruokkivan lämpenemisen noidankehään. Enää ei edes riitä, että ihmiskunta lopettaisi kaikki ilmastoa lämmittävät päästönsä, vaan lienee jo pakko siirtyä negatiivisten päästöjen aikakauteen, eli on siirrettävä enemmän hiiltä ilmakehästä pitkäikäisiin luonnon hiilivarastoihin kuin ilmaan pääsee. Tämä taas on toistaiseksi mahdotonta ilman luonnon tuottamaa apua. Tarvitaan siis lisää soita ja yhä vanhemmaksi kasvavia metsiä siirtämään hiiltä maaperään. Todellisuuteen heräämistä vaan joutuu yhä odottelemaan.