Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit

Minun Lumirimppani

Kurkiaurojen lähtö on parhaimmillaan mahtava luonnonnäytelmä, joka tosin joskus tapahtuu lähes huomaamatta. Riippuu paljolti siitä, kuinka aktiivisesti sattuu niinä päivinä pihalla pyörimään. Kurjet eivät viestittele lähtöaikeistaan somen eivätkä minkään muunkaan median kautta. Kurkien lähtöön liittyy myös yksi surullisimmista lapsuusmuistoistani. Olin alle kouluikäinen, kun kuulaana syyspäivänä seisoin pihalla katsellen korkealla taivaan sinessä lentäviä auroja ja kuunnellen niiden raikuvia huutoja. Äkkiä säikähdin, kun ehkä noin parinkymmenen kurjen parvi ylitti kotini hyvin matalalta, lähes kattoja hipoen. Niin tuttuja lintuja kuin kurjet olivatkin, en ollut koskaan nähnyt niitä niin läheltä enkä tiennyt, kuinka isoja ne ovat. Samassa selvisi myös kurkien epätavallisen käyttäytymisen syy. Hidastelevaa parvea seurasi maanpinnan tasalla vaivainen siipirikko, joka epätoivoisesti yritti pysyä perässä. Se harppoi maata pitkin pitkillä koivillaan ja yritti turhaan nousta siivilleen. Ilmiselvästi toiset yrittivät viimeiseen asti tsempata sitä mukaan. Tieten tahtoen ei kaveria jätetty. Kurjet hävisivät näkyvistäni samaan suuntaan kuin muutkin muuttajat. Etelää kohti, mutta sitähän en silloin vielä tiennyt. Pajupuskien sekaan katosi myös poloinen siipirikko, jonka kohtalo riipoi mieltäni kauan. Minua säälitti yhden putoaminen joukon ulkopuolelle, sen pitemmälle en silloin vielä osannut ajatella. Monta vuotta myöhemmin, kun koulussa luettiin Pentti Haanpään väkevä kertomus Lumirimpasta, ymmärsin näkemäni siipirikon todennäköisen kohtalon. En tiedä, pohjautuuko Haanpään tarina tositapahtumiin, mutta varmasti kurkia, kuten muitakin kesälintuja, jää talven armoille joka vuosi. Pentti Haanpää oli kotoisin pohjoisten kurkisoiden keskeltä kuten minäkin. Haanpään Lumirimpan kituliaan elämän pakkasten kourissa päätti huuhkaja. Tällä vuosituhannella uutisoitiin keskisuomalaisilla soilla kärvistelleestä kurjesta, joka päätyi ilveksen ateriaksi. Pedoilla on luonnonjärjestyksessä yllättävänkin usein armahtajan rooli. Olisi mielenkiintoista tietää, onko yksikään kurki koskaan selvinnyt Suomen talvesta kevääseen asti. Peipposen sinnittelyä pakkastalven yli olen itsekin ollut todistamassa. "Toiset yrittivät viimeiseen asti tsempata sitä mukaan."