Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Koronavirus Urheilu Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit

Kolumni: Kirjoituskone

Kun olin pikkupoika, meillä oli kotona useita kirjoituskoneita. Isällä oli työpöydällään eräänlainen arkikirjoituskone. Tällä mekaanisella koneella hän kirjoitti rutiiniasioita. Hänellä oli tallessa myös sota-ajalta jäänyt saksalaisvalmisteinen vepsänkielinen kirjoituskone, jota hän oli siis käyttänyt toimiessaan valistusupseerina Vepsänmaalla. Äidillä puolestaan oli koulutöitä ja satunnaisesti joitain muita tehtäviä varten mekaaninen venäjänkielinen kirjoituskone. Pikkupojalle kiehtovin oli kuitenkin aikansa hi-tech -laite, IBM-sähkökirjoituskone, jossa kirjasimet olivat painelun mukaan liikkuvassa pallossa. Silloin tällöin sain olla kirjoittavinani sillä, jo ennen kuin tunsin kirjaimiakaan. Sanottavaa pikkupojalla olisi saattanut olla, mutta ei kykyä muuntaa se koneella merkeiksi paperiin, joten lähinnä painelin nappuloita saadakseni jotain koneessa liikkumaan. Varmaan osittain muistona tästä jännittävästä leikistä kirjoituskone oli minulle nuorena merkittävä asia. Teini-iässä ihailemani kirjailijat joko käyttivät klassista Remingtonia tai he esiintyivät mustavalkoisissa valokuvissa matkakirjoituskoneen äärellä. Se tuntui pakahduttavalta. Kirjoituskone oli minulle luovuuden symboli. Kun 1980-luvulla olin opiskelemassa Leningradissa, suomalaisten opiskelijoiden yhdistyksellä oli DDR:ssä valmistettu Erika-kirjoituskone, jolla lähinnä kirjoitimme juttuja suomalaisten opiskelijalehteen. "Kirjoituskone oli minulle nuorena luovuuden symboli.” Neuvostoliitossa kirjoituskoneet oli rekisteröitävä, joten meidänkin koneemme oli KGB:n rekisterissä. Näin voitiin jäljittää maanalaista neuvostovastaista kirjallisuutta tuottavat valtion viholliset. Oma ihmisryhmänsä Neuvostoliitossa olivat ne yhteiskunnasta sivuun vetäytyneet enemmän tai vähemmän lahjakkaat toisinajattelijat, jotka usein hakeutuivat yövahdeiksi tai pannuhuoneiden lämmittäjiksi, jotta saattoivat salassa käyttää aikaa kiellettyjen tekstien kirjoittamiseen tai usein kai vain niiden kopioimiseen. Kun bolševikkiaika sitten päättyi ja kirjakaupasta sai periaatteessa vapaasti ostaa aiemmin kiellettyjä kirjoja ja syntyi internet, nämä aikansa sankarit muuttuivat menneisyyden hahmoiksi ja katosivat historiaan. Pääosin katosivat myös tekstit. Myös isäni vepsänkielinen kirjoituskone edusti historiaa, isä oli käynyt sotaa kirjoituskoneella. Tästä syystä lahjoitimme sen joitakin vuosia sitten Suomen sotamuseon kokoelmiin. Se on museossa ainutlaatuinen esine. Muuan tarina kertoo isoisästä ja pojanpojasta, jotka menevät talon vintille ja siellä on paitsi olkihattu, myös kirjoituskone. Poika ihmettelee, mikä laite se oikein on. Isoisä näyttää: pyörittää paperin koneeseen ja lyö kirjaimia paperiin. Poika huudahtaa silmät loistaen: ”Vau, reaaliaikainen printteri!” Kirjoittaja on Keuruulla syntynyt romantikko.