Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Koronavirus Urheilu Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit

Kolumni: Digiloikkarit marjametsään

Kesän iloisimpia uutisia on ollut se, että marjanpoimurit alkavat loppua kaupoista. Digiloikka on tehty, kansa loikkii nyt marjametsiin. Mikäpä on loikkiessa, kun hyttysiäkin on ollut harvinaisen vähän. Hirvikärpäsistä en vielä osaa sanoa muuta kuin sen, että ensimmäiset puremat paisuttelevat parhaillaan paukamiaan niskassani. Metsässä liikkumisen ja luonnon antimien keräämisen harjoittelu pitäisi ottaa koulujen opetusohjelmaan. Ihan oikeasti eikä vain niin, että kerran lukuvuodessa viedään lapset metsän reunaan ja arvuutellaan, mikä on kuusi ja mikä mänty. Luontomme on kaikille avoin aarreaitta, jonka arvoa ei voi ylikorostaa. Me vanhat konkarit olemme turhankin herkästi huutelemassa, että työttömät pitäisi pakottaa metsään. Eihän se ihan niin käy. Ainakin ammattimaiseen poimintaan tarvittaisiin ohjausta sekä itse työhön että luonnossa liikkumiseen. Silti ei luulisi olevan vaikeampaa kouluttaa työhön oman maan väkeä kuin kaukomaan kansaa. Tietenkin marjastus on ”vain” kausityötä, mutta kausityötä tämä on koko elämä. Minut on reppuselässä kannettu metsään jo ennen kuin omat jalat sinne kantoivat. Omakohtaiset muistikuvani yltävät pisimillään sille kesälle, kun olin nelivuotias. En tiedä, kapseloituiko se päivä muistiini niinkään marjojen takia kuin siksi, että elämän selittämättömät ilmiöt jäivät silloin pitkäksi aikaa askarruttamaan mieltäni. Luultavasti olin lähimetsässä sisarusteni kanssa, vaikka seuralaisiani en muista. Muistan puolukkatertut ja kukkuraisen astiani, joka oli isän nokinen ja kolhuinen sotilaspakki. Kotimatkalla mielessäni alkoi pyöriä omituinen ajatus, että meille on metsässä ollessamme tullut naapurin täti kylään. Marjapakin varjelu vaati kuitenkin kaiken huomioni, niin että unohdin aavistukseni. Tuvan kynnykseltä hihkaisin täyttä kurkkua: - Pakki täynnä! Samassa nolostuin, kun vierestä kuului huvittunut naurahdus. Penkillä istui se naapurin täti. Niistä ajoista tähän päivään on niin monta marjakesää, että laskut menevät sekaisin. Sen verran digiloikkaria on jo Multian mummossakin, että vyölaukussa iteksiään höpähtelevä älypuhelin on alkanut tuntua tarpeelliselta marjakaverilta. Näissä louhikoissa voi katkoa kinttunsa nuorempikin vuorikiipeilijä. "Kausityötä tämä on koko elämä."