Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Kolumni: Kusipäitä oomme joskus kaikki

Ihminen on haastava otus. Joskus emme tiedä, miten pitäisi olla tai toimia. Joskus taas tiedämme, mutta jostain syystä toimimme siitä huolimatta kuin typerykset. Kuluneena kesänä ulkomaan opintoreissulla sain lisää oppia ihmisestä. Kokemukseeni liittyy elämäni viimeinen kerta yhteismajoituksessa vieraan ihmisen kanssa. Yksityiskohtiin tarkemmin menemättä koin hämmennystä, ärsyyntymistä ja hieman pelkoakin tämän toisen ihmisen käytöksestä itseäni ja muita kohtaan. Kotimatkalla kuuntelin äänikirjana Danny Wallacen teoksen I Can't Believe You Just Said That, missä hän käsittelee erityisesti selkkaustaan "Madame Hotdogin" kanssa odotettuaan pikaruokatilaustaan toista tuntia. Suosittelen kirjaa jokaiselle, joka on kohdannut epäkohteliaita ihmisiä, eli kaikille meille. Suosittelen kirjaa myös jokaiselle, joka on itse ollut joskus töykeä, eli kaikille meille. Kämppiskokemukseeni liittyy suorastaan absurdeja töykeyksiä, joihin tämäkään kirja ei antanut selitystä. Sen sijaan se tarjosi ymmärtäviä ajatuksia niihin moniin arkisempiin tapauksiin, joissa itse olen ollut kusipää tai ihmetellyt toisten törttöilyä. Kirjasta opin, kuinka paha ilma leviää: tutkimukset osoittavat, että negatiivista puhetta tai vaikka ärsyttävää ruoholeikkurin ääntä kuulevat ihmiset todennäköisemmin puhuvat töykeästi muille ja jättävät auttamatta kauppakassien kanssa kaatunutta vanhusta. Olen huomannut, että tiuskaisen herkemmin pikkujutusta, jos olen juuri kuunnellut valitusta. Tai jos olen nälkäinen tai muuten elämässä on jokin hankala asia meneillään. Vaikka kuinka pyrkisi käyttäytymään kuin fiksu aikuinen, joskus ei vain kykene. Arkielämän pikkutöykeyksiin ei auta kuin armo niin itseään kuin muita kohtaan, ja uusi yritys levittää ympärilleen hyvää kiukun sijaan. Pohdin kirjan oppeja, kun seurasin kuun alussa KeuPan järjestämää EPL-leiriä, jossa englantilaiset valmentajat opastivat juniorijalkapalloilijoita. Minuun teki vaikutuksen tapa, jolla he kohtelivat lapsia: he kehuivat, rohkaisivat ja tsemppasivat sanoin ja elein. Ilmapiiri oli aivan eri luokkaa kuin kuunnella huutamista ja mollaamista, mitä urheilukenttien laidalla on myös todistettu. Kumpihan tapa auttaa lapsia kohtelemaan toisiaan kivasti? Töykeä kämppis sai minut ajattelemaan myös Pyhän Jeesus-lapsen Teresan reliikkien viimekeväistä vierailua Suomessa. Mieleeni jäi silloin kuulemani rukous, joka piti sisällään jotakuinkin tällaisen ajatuksen: anna meille kärsivällisyyttä omaa ja toistemme vajavaisuutta kohtaan. Siinäpä on opettelemista loppuelämäksi.