Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Koronavirus Urheilu Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Kolumni: Pahaa sutta ken pelkäisi

Osaisinpa sanoa jonkin viisaan sanan susikeskusteluun, joka ryöpsähtää yli laitojen kuin kuohuva kattila aina, kun vain jossakin hukan häntä heilahtaa. Sehän on jo kuultukin, että nykyinen susiviha juontaa juurensa vuoden 1880 tienoille, jolloin sudet Turun seudulla söivät lyhyen ajan sisällä yli 20 lasta. Vuosiluku kuulosti minustakin kaukaiselta, kunnes tajusin, että surman suuhun joutuneet lapset olivat isoisäni ikäluokkaa. Silloin elettiin kuitenkin erilaisessa maailmassa. Susilla ei ollut ruokaa. Esimerkiksi hirvi oli niin harvinainen eläin, että jos se joskus nähtiin, sitä ei välttämättä edes tunnistettu. Tänä päivänä riistaa on yllin kyllin, ja mahdollisuus, että susi kävisi ihmisen kimppuun, on olemattoman pieni. Silti ymmärrän pelkääjiä ja etenkin niiden ihmisten vihaa ja surua, jotka ovat menettäneet susille koiransa tai muun kotieläimensä. Taisin olla kolmannella luokalla, kun kotiseutuni lähiympäristöä terrorisoi niin kutsuttu Kalajoen aavesusi. Jo tuo aluemedian viljelemä lempinimi oli omiaan herättämään kammoa ja kunnioitusta kyseistä koiraeläinyksilöä kohtaan. "Kaksi kilometriä taittui varsin rivakasti.” Eniten aavesusi rellesti rannikon ruokaisilla lammaslaitumilla, mutta havaintoja hukan liikkeistä tehtiin yli pitäjänrajojen. Alaluokkalaisena jouduin lähtemään kouluun yksin, koska veljeni olivat yläluokilla ja kävivät koulua eri päivinä. Vasta kahden kilometrin päästä mukaan liittyi samanikäinen luokkatoveri. Niinä päivinä tuo kaksi kilometriä taittui sangen rivakasti. Kyllä pisti vipinää kinttuihin, kun aavesuden häijyt silmät kiiluivat jokaisen mättään ja kiven takana. Sutta mainittiin poikkeuksellisen ovelaksi ja isokokoiseksi. Sen oli nähty kevyesti hyppäävän aidan yli lampaanruho suussaan. Minuahan se riepottelisi kuin rukkasta. Näin sieluni silmin, miten kotiväki haravoisi maastoa ja keräilisi ruokahävikin talteen: saapasronttosen sieltä, vaatteenriekaleen täältä. Kalajoen aavesusi päätyi metsämiesten saaliksi, kuten odotettavissa oli. Olisin jo hyvinkin valmis unohtamaan ne kaukaiset piinaviikot, elleivät median tuuteista tulvivat ärhäkät väittelyt toistuvasti nostaisi muistoja pintaan. Niin, osaisinpa sanoa jotakin viisasta. Mutta vaistoni sanoo, että viisainta on nipistää suunsa kiinni. Kirjoittaja on multialainen emäntä.