Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Koronavirus Urheilu Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit

Mielipide: Seurakunnan metsien hakkuissa aukkoko pääasia?

Luonnonsuojeluliiton Keski-Suomen piirin Sari Jussila ja Titta Makkonen esittivät keskisuomalaisille seurakunnille Suur-Keuruussa 11.5.2020 vetoomuksen vanhojen metsien säästämiseksi hakkuilta. Keuruun seurakunnan kirkkoherra Ossi Poikonen totesi vastineessaan, että Keuruun seurakunta on jo oman osansa suojelussa tehnyt ja luetteli suojellut maa-alueet. Seurakuntalaisena minua, ja varmasti monia muitakin seurakuntalaisia, kiinnostaa, miksi Jussilan ja Makkosen esille tuoma Metso-ohjelman mukainen mahdollisuus täydestä korvauksesta Koipimäen rauhoituksesta ei seurakunnan mielestä ole hyvä ratkaisu? Onko metsästä saatava rahasumma vai aukon synnyttäminen pääasia ? Onko seurakunnan metsien hoidon luovuttaminen suuren metsäyhtiön käsiin järkevä ratkaisu ylipäätään, kun katsoo, kuinka nämä yhtiöt omia metsiä ovat viime vuosina hakanneet? Metsien kiertoaikoja on lyhennetty. Keuruultakin löytyy runsaasti erinomaisia esimerkkejä, että päätehakkuu on tehty männikössä jo 50–70 vuoden ikäisenä, kun aiemmin puut saivat täällä kasvaa aina 80–100+ -vuotiaaksi saakka. Tähän hakkuutavan muutokseen on suurelta osin vaikuttanut sellupuun kasvanut käyttö sekä tähän tarpeeseen istutetut laskentatavat metsänkasvatuksen kannattavuudesta lyhyellä kiertoajalla käyttämällä keinotekoisen (?) korkeaa korkokantaa. Laskelmat, jotka eivät millään tavalla ole huomioineet luonnon monimuotoisuuden turvaamista tai hiilinielukysymyksiä. Ahkerana retkeilijänä ja lintuharrastajana voin helposti havaita, että hehtaarin parin pienet suojelualueet ovat valitettavasti kuolleita kulisseja, jotka eivät pysty turvaamaan esimerkiksi harvinaistuville lintulajeille tai hyönteisille niitä tyydyttäviä, riittävän laajoja ja rauhallisia elinympäristöjä. Pitkän uran metsäteollisuuden palveluksessa työskennelleenä olen Poikosen kanssa siitä samaa mieltä, että Suomi elää edelleenkin metsästä. Pidetään kuitenkin siitä hyvää huolta myös niin, että jälkipolvemmekin saavat nauttia siitä, että lähimetsässä puputtaa ja pesii edelleenkin helmipöllö ja laulaa kulorastas. Ja meillä on polkua kulkea myös ”oikeassa” metsässä, ei pelkästään harvana kasvatetussa sellunielua odottavassa havupellossa. Jyrki Mantere Metsänhoitaja, MMM