Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Koronavirus Urheilu Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Mielipide: Hei, pääsi on tyhjää järkeä!

Meidän tulee kehittää ja harjoitella sosiaalisia taitojamme. Ei niiden taitojen vuoksi, vaan siksi että pystymme toimimaan vaativissa tehtävissä. Olen ymmärtänyt, että vuorovaikutustaidot ovat tärkeitä verkostoitumisissa, ja kriisitilanteissa. Kun omat voimavarat eivät riitä, tarvitsemme toisten tukea. Toisaalta menestymme, kun miellä on tuuria. Voimme päästä ongelmien kautta menestykseen. Sanoisin että se on ainoa tie uudistua. Annan tässä muutaman esimerkin omasta elämästäni. Mieleeni tulee tilanne, jossa kysyin siivoojalta mitä hän tekee täällä ostolla? ”Siivoan”, tuli vastaus, ”minut on käsketty siivoamaan täällä”. Kunnioitan kyllä työntekijää, puhtaus on tärkeää. On myös tärkeää, että saamme kontaktin toistemme kanssa. Kysy miten voit, ole positiivinen, etsi silmäkontaktia. Se tekee sinusta merkityksellisen ihminen toiselle ihmiselle. On todettu, että nämä seikat auttavat esimerkiksi potilasta paranemaan pikemmin. Eikä maksa mitään! Rakenna linnaa – älä lado tiiliskiviä! Uskalla altistua muutokselle. Terapeuttini kohtaaminen muutti elämäni. Se herätti minut. Olin vaikeassa elämäntilanteessa. Ensimmäisenä tuli kyyneleet ja sitten itku. Vollotin kuin lapset. Häpesin. Anders – terapeuttini – sanoi kuiskaamalla minulle: ”Det är bra att Du gråter ”. ”On hyvä, että itket”. Tämä oli pelastukseni. Anders ymmärtää, että olen hädässä ja hän haluaa auttaa minua. Luottamus oli syntynyt! Meidän matkamme kesti kuusi vuotta. Olen kohdannut toisenlaisenkin tyylin. ”Mitä Sinulle kuuluu”, kysyin. ”Mitä se sinulle kuuluu”, kuului vastaus. Nämä pienet subtiilit seikat tekevät merkitystä. Emmehän halua olla tylyjä, mutta kulttuuriimme on sellainen, että sanoa paukautetaan päin naamaa. Tai ollaan ihan hiljaa turpa rutussa. Ensi viikolla olen Meilahdessa leikkuupöydällä. Miten se menee? Osaanko auttaa heitä? Mitenkähän se menee, tuumin. Kun kirjoitan tätä juttua, herkistyn ja tulen tunteelliseksi. Miettien, mikä voi mennä vikaan, saanko lääkkeet, unohtuiko jotakin ja niin edelleen. Asian tekee mielenkiitoiseksi se, että minulla on aika paljon kokemusta terveyden, sairaiden, ja vanhusten hoidosta. Voin auttaa heitä tekemään hyvää työtä. Aivostimulaattori on antanut minulle lisäaikaa, olen toisten ihmisten armoilla. Mieleeni tulee myös tilanne, jossa ajoin autolla pellolle katolleen. Olin saanut lääkkeitä, jotka tekivät, että saatoin nukahtaa. Nukahtelinkin – ja rysähti. Poliisi tuli moottoripyörällä pikavauhtia. Oli vähän töykeä. Hän inisi, että näyttäisin rekisteriotteen. Ei löytynyt. Poliisi kävi kuumana ja alkoi repiä kilpiä irti. Sitten paikalle tuli myös poliisiauto. Kumma kyllä, että tänne korpeen saadaan niin äkkiä poliiseja! Moottoripyöräpoliisi kävi kuumana ja sanoi minulle iskevästi ” Älä väkätä”, kilvet pois. Tässä vaiheessa minulle rupesi selviämään, että hän ei kykene hallitsemaan juttua. Harva ihminen toimii rationaalisti tällaisissa olosuhteissa. Auto on mennyt ympäri ja paperit ovat sekaisin autossa. Ei tässä tilanteessa ensimmäinen asia ole hyökkäävä käyttäytyminen. Näin käyttäytyvä poliisi luo pelkoa ja stressiä sekä epävarmuutta, asianosaiset eivät kykene kertomaan tapahtumien kulkua järkevästi. Poliisiautossa ollut poliisi löysi paperit autosta. Oli katsastettu. Teini-ikäinen poikani oli kyydissäni. Mielestäni poliisi antoi negatiivisen kuvan pojalleni poliisista ja poliisin työtavoista. Varmaankin pelkää eikä pyri poliisikouluun. Ehkä hakeutuu kadulle mielenosoituksiin ja heittelee poliisiautoon kiviä. Minut kutsuttiin kuulusteluun aisan takia. Seliteltiin eurot ja sentit sakkolappuun. Kerroin myös kuulustelijapoliisille, että tämä ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Poliisi ymmärsi ja kysyi, haluanko että kyseinen poliisi soittaa minulle. Hän soittikin iltapäivällä. Olinkin talon katolla kirves kädessä. Olin todella yllättynyt, kun tämä suomalainen poliisi otti minuun, rikkeen tekijään, yhteyttä, ja varsinkin kun hän vipittömästi valitti tapahtunutta. Olin kyllä yllättynyt. Hän oli rauhallinen, asiallinen ja ystävällinen. Kuulosti empaattiselta. Suomalainen poliisi empaattinen! Hän selitti, että oli stressiä, kun piti kypärää päässä ja kuunteli poliisiradiosta toista tapausta. Paljon tapahtumia lyhyeen aikaan selvitettävinä. Kyllä tämä oli ikimuistettava episodi. Muutti minun kuvani poliisista, ja siitä miten vaikeita tehtävät voivat olla. Tarjouduin koluttaman poliisit toiminaan tällaisissa tilanteissa, jossa henkilöt ovat sokkitilassa tai järkyttyneitä ja kykenemättömiä selittämään asioiden kulkua. No, poliisilla on kyllä koulutusta ja osaamista. Mielenkiintoinen seikka oli, että toinen poliiseista autossa, joka löysi rekisteriotteen autostani, oli ollut poliisina Ruotsissa. Ihmettelin omaa käytöstäni; olin rohkea ja tarjouduin kehittämään, olisi kykyjä. Tämä esimerkki näyttää miten kovuus voidaan voittaa empaattisuudella. Ja että molemmat voivat tuntea olevansa voittajia. Lopuksi vielä vaarallinen kokemus, kun jouduin autokolariin Tukholmassa. Tämä on mielenkiintoinen tapaus liittyen sairaanhoitoon. Henkilöauto tuli nokkaan ja turvatyyny rojahti, puhelimet lentelivät, silmissä musteni, en tiennyt kuollako vai elää. Elämäntahdosta selittää se, että nousin autossa hoiperrellen ja soitin avarille kaupunkiin, että olen estynyt, en voi tulla. Otin kuvat autojen kilvistä. Ambulanssimiehet ja poliisit kuulustelivat ja raportoivat. Minut vietiin Huddingen sairaalaan, ja muistan sen kun nuori naislääkäri opiskelijoita ympärillään, esitti minulle kysymyksen mikä päivä tänään on. Vastasin suoralla ja ylimielisellä katseella ”Ei ole mitään väliä mikä päivä, kunhan tiedät mitä tehdä.” Pisteet minulle! Olisin voinut kuolla, mutta pidin pään kylmänä. Pääsin kotiin. Minulla oli ollut valokuvauskurssi ruotsalaisille valokuvaajille Suomessa. Anders oli sillä kurssilla mukana. Sovittiin illoin, että tavattaisiin sairaalassa. Anders oli röntgenosaton johtaja. Marraskuussa menin hänen luoksensa, Tavanomaisesti hän heilutti kättä ja kyseli kuulumisissa. Sanoin hänelle, että olin kolarissa ja niskaan sattuu. ”No voi p*___e*”. Anders ei ollut kovin hienovarainen. ”Kuule, minä laitan sinut tuohon röntgeniin. Otetaan kuvat ja käydään syömässä”. Lounaan jälkeen hän katsoi kuvat ja tuli eteeni seisomaan tovin vakavana ja sanoi: ”Fan, Du har inget i huvudet”! Anders laittoi kuvat kuoreen mukaani. Ne kuvat oli otettu maailman parahimmalla magneettikameralla. Jutun huippu oli, että samana päivänä kun olin kolarissa, menin Bemaille katsomaan romuani. Kävin myös myyjän luona. Oli kovasti juttua. En pysynyt kunnolla pystyssä, mutta kaveri kysyy, voinko tulla lauantaina kuvaamaan heidän VIP-tapahtumaansa, 100 kutsuvieraasta. Tietysti tulen! Eihän se ollut läheskään niin vaarallista kuin kuvata harmaakarhua Alaskassa! Vaaralliset tilanteet houkuttavat ja koukuttavat. Haluatko Sinä kamppailla ja hakea rajojasi? Mitä tuumit? Jouko Arvonen