Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Marrasmurehissa Gretan kanssa

Taas sitä pitää rutalehtia sokkona pilkkosen pimeässä, kun unohtaa jonnekin sähkölampun tai silmälasit tai molemmat. Ja taas pitää ottaa väärät kengät, kun liukasta ei muka ole. Jos siihen synkkyyteen räntälumi on tuonut vähän valoa, saa kohta lukea tihrustaa, miten autot ovat hamunneet ojanpohjia. Välikauden vastuksissa joulua vuattaessa tahtoo vanha nuortua vain kumaraan. En ole kuulemma ainoa, joka mieluusti jättäisi marraskuun väliin. Nuorempana se meni siinä missä muutkin kuut. Vastustin pitkään jouluvaloja, mutta jo vuosikymmenen olen saanut pimeään lohtua, kun mies sytyttää adventiksi pihaan haettuun kuuseen pienoiset lamput. Tuulenvire niitä tuikituttaa, ja koko joulukuun kurkistelen sitä ihanuutta ikkunoista. Ennen nukkumaan menoa istun pimeän huoneen keinutuoliin hiljentymään ja laulelemaan lapsuutta. Ikä yllättää, sillä vaikka silmissä hämärtää, mielikuvat kirkastuvat. Tuntuu, että lamppujen maltillisesta määrästä huolimatta saatan keinutuolissa hyvää mieltä kehrätessäni jo nähdä muun maailman lukemattomat hyvän mielen valot ja nuoren Gretan vakavat kasvot. ”Kuinka te kehtaatte!” En vielä tiedä, mitä osaltani vastaan. Ehkä ilmastotaistelijalle on yksinkertaisinta sanoa, etten aio enää ostaa uusia lohtulamppuja ja että kynttilänpätkät käytetään entistä tarkemmin. ”En vielä tiedä, mitä osaltani vastaan.” Gretalle on turha inistä, miten vähän minä mielestäni saastutan ja kulutan. Mutta onpahan yksi, jonka silmissä jokainen on vaikuttaja. No, jollei kaamosvaloista ole hyvä hankkia mielenvaloa, niin auttaisiko ajatus, etteivät marrasmurehet ole sen suurempia kuin huhtihuoletkaan? Tokkopa. Seuraavaksi kaivelen kaapista pojan jämäkynttilävalokset, jotka ovat niin kauniita, etten ole raaskinut polttaa. Tuumaan Gretalle, että nämähän ovat ruusunpunaisia ilon luomuksia, ja nyt kyllä sytytän yhden. Koska haluan Gretan nauravan, niin kuin nuoren tytön pitäisi, istutan hänet keinutuoliin ja alan soittaa. Nuotteja en näe, muttei se paljon auttaisikaan. Kantele alkaa hädissään laulaa, mitä mieleen juolahtaa: Soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu: Koppa päivistä kovista, emäpuu ikipoloista, kielet kiusoista kerätty, naulat muista vastuksista. Ja kappas, ilo saapuu pimeään: Greta nauraa. Onneksi hän ei ymmärrä sanoja. Kirjoittaja on kirjallisuudentutkija.