Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Koronavirus Urheilu Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit

Uhanalaiset ja tuntemattomat

Suomen luonnossa elää kymmenien tuhansien lajien joukko. Useimmista juuri kukaan ei ole kuulutkaan, eikä monia edelleenkään tiedetä edes olevan olemassa. Tunnetko vaikkapa kissantassujäkälän, aarninapun, erakkokäävän, nukkamunuaisjäkälän tai kantoraippasammalen? Ne ovat liito-oravaa ja maakotkaa vähemmän tunnettuja uhanalaisia lajeja ja kaikkia niitä on ainakin aiemmin elänyt Keurusseudullakin. Sademetsien valtavasta lajimäärästä puhutaan enemmän kuin kotimaisesta runsaudesta. Syytä kuitenkin olisi katsoa myös kotimaan luonnon tilaa. Uhanalaisuus lisääntyy Suomessakin yhä, vaikka toisin on päätetty jo vuosikymmeniä sitten. Suomessa on tukuittain hyviä aikomuksia, ohjeita, suunnitelmia ja juhlapuheita, mutta silti edellä mainituista vain maakotkan ja liito-oravan pesäpuun kaatamisesta voi saada sakot. Niidenkin elinympäristön saa kuitenkin hävittää varsin vapaasti. Olen menneen kesän aikana kiertänyt kartoittamassa kaikkia edellä mainittuja lajeja melkoisen laajasti eri puolilla maata. Maamme kuva on karu. Suomi on muuttunut viime vuosikymmenien aikana tavattoman rumaksi ja yksitoikkoiseksi. Satoja kilometrejä pelkkää pusikkoa, rääseikköä, ojikkoa, hakkuurisukkoa ja kulkijalle hengenvaarallista ojitusmätästettyä pöpelikköä. Niin, ja kun joku taas väittää, että suojelualueet ovat vaikeakulkuista rääseikköä, niin suosittelen pientä totuuskoetta: Kulje mikä tahansa muutaman kilometrin linja talousmetsäalueella ja vastaava matka suojelualueella ja vertaa. Ole kuitenkin varovainen möykytetyillä, vattua puskevilla avohakkualoilla. ”Vakaus taas on sana, jota kaivataan vasta sitten, kun sitä ei ole.” Alkuperäinen suomalainen luonto on tungettu suojelualuetäpliin. Sattumalta ei niiden ulkopuolelta enää löydä luonnontilaista luontoa, niin vähissä se on. Maisemanmuutoksen totaalisuus on häkellyttävä – ehkä juuri siksi sitä on myös niin vaikea havaita. Samalla lajien moninaisuus on kadonnut. Kaikkialla elää suunnilleen samat satakunta lajia, mutta tuhannet muut puutuvat. Kun etsijä sitten lopulta pääsee ikimetsän sirpaleeseen, kaikki alussa mainitut uhanalaiset lajit ovat yhtäkkiä löydettävissä, usein jopa helposti. Ne ovat kotkaa lukuun ottamatta Suomen metsien peruslajeja, lajeja, joita pitäisi elää käytännössä jokaisessa metsässä. Uhanalaiset lajit ovat pieni osa sitä yhä suurelta osin tuntematonta monimuotoisuutta, joka ylläpitää ekosysteemien vakautta. Vakaus taas on sana, jota kaivataan vasta sitten, kun sitä ei ole. Kun kirjanpainaja tappaa kokonaisia metsiä, on vakaus horjunut. Samoin on käynyt silloin, kun virustauti niittää hallitsemattomasti kasvualustakseen sopivan lajin yksilöitä. Kukaan ei toivo epävakautta. Miksi sitä kohti silti kuljetaan? Kirjoittaja on yrittäjä ja luonnonsuojelija.