Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Koronavirus Urheilu Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit

Runopalkinto: Sukupuutot on kuin nykyajan kiiltokuvascifiä somessa

Einari Vuorela -runopalkinnosta päättävä palkintolautakunta julkisti Tuusulan Halosenniemessä 8. kesäkuuta viisi teosta, jotka tavoittelevat 6. syyskuuta jaettavaa 8 500 euroa. Palkinto vaalii keuruulaisen lyyrikon Einari Vuorelan henkistä perintöä, ja se jaetaan 8. kerran. Ilmajoelta lähtöisin olevan ja Helsinkiin juurtuneen Miia Toivion neljäs runokokoelma Sukupuutot (Teos 2019) johdattaa heti alkulehdellään kohti dystopiaa, eräänlaista kauhukuvaa tulevaisuuden maailmasta, joka jo on tässä ja nyt. Teosta kokonaisuutena kehystävä alkuruno on kuin johdanto orwellilaiseen maailmanloppuun nykyajan kiiltokuvamaisessa todellisuudessa: Muistan, että harhailin joutomaalla, entisessä metsässä. / Olimme järsineet sen moneen kertaan, kääntäneet maan / ja repineet juurakot irti, sillä vihasimme kaikkea / mikä kasvoi pelkästään oman itsensä vuoksi. Muistan, että jalkani tärisivät ja mieleni asui lamaannuksessa; / olin varuillani rakkauden tähden, joka sotki omakuvaani. / Ja koska dronet mustasivat taivaan, en nähnyt mitään / tulevaisuuden kaltaista. – Kokoelmani kysyy, millaista on elää tässä ajassa, missä elämäntapamme uhkaa luontoa ja itseämme. Runojen puhujat ilmaisevat ahdistusta siitä, että nykyaika ohjaa jatkuvaan onnellisen ja menestyneen elämän esittämiseen, etenkin sosiaalisessa mediassa, Toivio taustoittaa teostaan. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Toivion mukaan kokoelman kertojaminät etsivät pääsyä pois ahdistuksesta. Vastaus on yksinkertainen. Se on siinä, että löytyy kosketus sekä itseen että toiseen ihmiseen. Teoksen viidestä osiosta on neljä on saanut nimen: Dystopian aakkoset , Asuntomessualue , Refiguraatio eli uudelleen ymmärtäminen, sekä Toisto ja ainutkertaisuus . Viidennen osion aloittaa tyhjä sivu, kuin vahvistaakseen uuden muotoisen tulevaisuuden. Viidennen osion kertojaminä hahmottelee C. S. Lewisin Narnia -fantasiasarjan tavoin itselleen maailmaa, jonne pääsee punaisen oven kautta. Jossain mahdollisessa maailmassa / menen punaisesta ovesta ulos vihreälle nurmikolle / juoksen kiinni jänön, joka juoksee perässäni / ja juoksen vielä nopeammin, pyörin ja pyöriskelen enkä silti / putoa, käyn kiinni lihavaan porsaaseen ja pitkäkaulaiseen / auringonkukkaan, pakotan ne leikkimään kanssani / yhtä onnellista muistoa, Kirjoittaessaan Toivio kertoo pääsevänsä kosketuksiin ihmeen kokemuksen kanssa. Inspiroivat oivallukset ja mielikuvat punoutuvat kieleen. – Mitä kauemmin kirjoittaa, sitä ihmeellisemmäksi kirjoittaminen muuttuu. Runon kieli on hämmästyttävää kauneudessaan ja outoudessaan. On asioita, joita voi löytää ja ilmaista vain runoudessa. Kirjoittamisen avulla elämännäkymä laajenee, moninaistuu ja muuttuu, ja tekstin luominen myös lohduttaa syvällisellä tavalla. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Kirjoittajana Toivio on omien tekstiensä ensimmäinen lukija. Runoilijan tapa lukea ja tulkita runoja on omanlaisensa. – Olen samanlainen kuin kuka tahansa lukija, joka tuo runoon omat merkityksensä ja elämänkokemuksensa. Jokainen lukee runoa omalla tavallaan ja omasta näkökulmastaan käsin. Korvillani pidin kahta mustaa laatikkoa, joista kuulin / viimeisten lentokoneiden putoamisäänet, / kuuntelin taivaspaikkaa tavoitelleiden ihmisen supatusta; / heidän unelmansa tungeksivat mielessäni vailla taukoa. Runouden Toivio on löytänyt 13-vuotiaana. Siitä lähtien hän on kirjoittanut säännöllisesti. – Koin runouden läheiseksi ilmaisuvälineeksi heti. Omien ajatusten, kokemusten ja tuntojen paperille laittaminen tuntui merkitykselliseltä ja antoi kokemuksen, että asioita voi pohtia ja itsensä kanssa voi keskustella. Palkintolautakunnan jäsen Teppo Kulmala näkee Toivion proosa- ja säerunojen vuorottelussa lähestymistä syvempiin elämänsisältöihin. – Kertojaminästä hahmottuu persoonallisuus. Toivion moni-ilmeisissä runoissa se tapahtuu kuin Andrei Tarkovskin unta kirkastavassa elokuvassa tai lapsuuden konkreettisessa sadussa, Kulmala kuvailee. En nähnyt ketään, kukaan ei tarjoutunut oppaakseni. / Se saattoi johtua siitä, että astuin aina syrjään, kun joku tavoitteli / kädellään keskiruumistani – en tiedä, mitä he hamusivat, / mitä arvokasta olisi löytynyt kitiinikuorieni alta. Toivio kuuntelee runon puhetta herkällä korvalla. Hän kuulee siinä inhimillistä kokemusta. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. – Runo on mielestäni aina yhteiskunnallista. On kulttuurisesti tärkeää, että runoutta kirjoitetaan eri tavoin ja että kiinnostus kieleen säilyy. Runouden yhteiskunnallinen merkitys ja tärkein tehtävä on keskittyä kieleen, tutkia sitä, uudistaa sitä ja tehdä näkyväksi sitä, mitä kielessä tapahtuu ja voi tapahtua. Kasvuprosessiaan Toivio kuvaa muotoutumisena ihmisten kanssa. Se tekee ihmisestä persoonan. – Olen saanut kasvaa ja olla jäsen erilaisissa hyväksyvissä ihmissuhteissa ja yhteisöissä, kuten perheessä ja suvussa, peruskoulussa, ystävyyssuhteissa, runoilijoiden yhteisöissä. Minua on kannustettu ja tuettu. Olen opiskellut ja tehnyt työtä juuri niiden asioiden parissa, jotka kiinnostavat minua, eli kirjoittamisen ja kirjallisuuden. Kävelin yhä syvemmälle ja käännyin aina vasemmalle; / halusin eksyä samaan paikkaan yhä uudestaan, / toistaa siellä kohtaamani näyt ja puhutella niitä, / niin kuin ne vasta nyt, ensimmäistä kertaa, Ammatiltaan Toivio on opettaja. Hän opettaa luovaa kirjoittamista Työväen Akatemiassa, joka on Kauniaisissa sijaitseva kansanopisto. Toiviolta on ilmestynyt neljä runokirjaa. Esikoiskokoelmaa Loistaen olet (Teos 2007) seurasi muutaman vuoden tauko ennen kuin ilmestyi Suut (Poesia 2012), jonka hän kirjoitti yhdessä Marko Niemen kanssa. Pysty hiljaisuus (Teos 2013) on Toivion kolmas teos. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Toivio kirjoittaa myös esseitä ja kirjallisuusarvosteluja ja on ollut perustamassa runousyhdistys Nihil Interiä sekä Osuuskunta Poesiaa. Kirjoittamisprosessiaan Toivio kuvaa pitkäksi ja sekavaksi vyyhdiksi. – Se alkaa selkeytyä vasta loppuvaiheessaan. Einari Vuorela -runopalkinnon finalistien joukossa oleminen merkitsee Toiviolle hänen työnsä arvostamista. Hän pitää tärkeänä, että lyriikkaa kirjoitetaan eri tavoin. – Olen iloinen ja kiitollinen saamastani tunnustuksesta työlleni. Samalla arvostan kaikkia kollegoitani. Suomessa kirjoitetaan korkeatasoista, hienosti ajateltua ja kielellisesti kiinnostavaa runoa, Toivio kiittää. Lue lisää Einari Vuorela -runopalkinnosta: