Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Koronavirus Urheilu Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit

Miltä lapsettomasta tuntuu lapsiperheiden paratiisissa Keuruulla?

Aiheen arkaluontoisuuden vuoksi haastattelu julkaistaan poikkeuksellisesti nimettömänä. Katson keskustelukumppaniani silmiin höyryävän kahvikupin äärellä. Äidiksi tahtova pukee sanoiksi sitä, millaista on elämä, kun laskee jatkuvasti kehonsa kiertoa ja seuraa kalenteria, jossa jokainen kuukausi tuo uuden pettymyksen. – Muutimme mieheni kanssa Keuruulle juuri siksi, että kaupunki tarjoaa palveluja lapsiperheille. Tämä on varmasti lapsiperheiden paratiisi, mutta meille se on alkanut merkitä jotain muuta, hän sanoo. Kun ihminen haluaa jotain, mitä ei voi välittömästi saada, se koskettaa monella tavalla. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. – Aavistin jo avioliittomme alkuaikoina, että lapsen saaminen ei ehkä olisi helppoa, koska minulla oli kuukautisten kanssa haasteita jo silloin. En silti olisi uskonut, että näin pitkälle olisi mennyt. Olen kuitenkin sen verran sinut lapsettomuutemme kanssa, että tilanne ei murskaa minuuttani. Meidän matkamme aikana en ole laskenut, kuinka monta vauvauutista olen kuullut, mutta ainoastaan yhden kerran on tullut pieni hetki, jossa ajattelin, että olisipa meilläkin jotain kerrottavaa. – Ajattelen, että jokainen lapsi on lahja. Toisten onni ja ilo eivät ole pois meiltä. Saamme nauttia lapsiperheiden parhaista paloista ja kasvaa sukumme ja ystäviemme lasten mukana. Yllättävän vähän olemme joutuneet kuulemaan vihjailuja lasten saamisesta. Ehkä ihmiset ovat tajunneet, ettei asiasta kannata kysyä. Aina utelut sattuvat, vaikka tarkoitetaan hyvää. Hän käy hoidoissa omasta tahdostaan, vaikka osa hänestä ei tahtoisi. – Hoidot ovat rankka juttu, jos niihin lähtee. Ne pyörivät aina naisen ympärillä, vaikka lapsettomuuden syy olisi kummassa tahansa. Mies kokee vanhemmuuden jotenkin eri tavalla kuin nainen. Miehet eivät stressaa, mutta me naiset laskemme päiviä ja teemme järjestelyjä. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. – Vaikka kuinka olen pitänyt huolta omasta ja mieheni terveydestä ja tutkinut ruokavalioasioita, parhaimmillaankaan ne eivät ole tuoneet meille välitöntä apua. Silti en pidä terveyteen tehtyjä sijoituksia turhina. Ne vain eivät auta tähän nimenomaiseen tilanteeseen. Tietysti en haluaisi käyttää lääkkeitä enkä olla lapsettomuushoitojen kohde, mutta tämä on nyt se tie, jota olemme lähteneet vapaasta tahdostamme kulkemaan. – Emmin kauan ennen kuin päätimme turvautua hoitoihin. Meille on kerrottu faktat, mutta tiedollisesta puolesta huolimatta raju tunnekokemus on tullut yllätyksenä. Lyhyillä lääkärikäynneillä keskitytään fyysiseen puoleen, kuten lääkkeiden sivuvaikutuksiin. Henkistä puolta ei käsitellä. – Luin jokin aika sitten jutun, jossa kerrottiin, miten kaikille lapsettomuushoitoihin tuleville tarjotaan keskusteluapua. Ihmettelin, oliko minulta mennyt jotain ohi, sillä minulta ei ole kertaakaan kysytty, miltä minusta tuntuu. Olen itse etsinyt kaiken sen avun, mitä tilanteen käsittelyyn olen tarvinnut. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. – Rankinta on, että koko prosessi on niin monella tapaa arvojeni vastaista, ja kuitenkin olen siinä mukana. Kyllähän me haluamme lapsen. Olen toimenpiteiden kohde, ja minulle jaetaan vain tietoa. Ymmärrän, että hoitopuolella ei ole muuta mahdollisuutta kuin keskittyä faktoihin. – Kerran purskahdin vastaanotolla hillittömään itkuun. Lääkäri oli hetken hiljaa ja antoi nenäliinan. Sitten hän kysyi: ”Ultrataanko?” Mitä siinä voi tehdä? Kuuliaisesti kävin hoitopöydälle ja haarat levällään nielin nyyhkytykseni. Sen jälkeen kävelin kaupungille ja etsin paikan, missä annoin itkun tulla. Hän on ottanut itse ohjat käsiinsä ja etsii jatkuvasti kaikkea tietoa, mikä liittyy lapsettomuuteen. – Saan voimaa ihan pelkästään vaikka tilastoista. Kohtalotovereita on monia, ja lapsettomuutta koetaan niin erilaisissa tilanteissa. Se koskettaa heteropareja ja homopareja, yksin eläviä, sekundaarisesta lapsettomuudesta kärsiviä, keskenmenon saaneita. Itse en ole verkostoitunut, mutta sellaista kaipaavalle googletus antaa vinkkejä. – Elämän ristiriitaisuus mietityttää välillä. Ensimmäiset 10–20 vuotta ehkäistään raskautta tai tehdään abortteja, sitten yhtä äkkiä halutaankin tulla raskaaksi. Tilastoissa nämä taitekohdat näkyvät monenlaisina piikkeinä. – Minua lohduttaa ajatus, että kaikella on tarkoitus, vaikka en sitä nyt näe. Uskon, että elämälleni on suunnitelma. Myös tädin tehtävä on tärkeä. Kiitollisuuden löytäminen on ollut itselleni iso asia. Se, että saa olla vapaa katkeruudesta ja kateudesta, on voimavara, josta ammennan. Jos joku kysyy häneltä perhetilanteesta, hän saattaa kertoa siitä, toisinaan ei. – Varmaan siinä on jonkinlaista itsensä suojelua, ja osittain myös muiden. En halua, että minuun aletaan suhtautua eri tavalla eikä kanssani jaettaisi iloa lapsista. Se, ettei meillä ole lapsia, ei saa olla pois toisten onnesta. Onhan lähimmäisten lapsettomuus ilmiselvää sille, joka sitä pysähtyy miettimään. Siinä liikutaan vain niin kipeillä alueilla, ettei sitä ole valmis jakamaan ihan kenen kanssa tahansa. Kahvit on juotu ja jaettavat jaettu. Halaamme ja lähdemme kumpikin suuntaamme. Hänen odotuksensa jatkuu yhä.