Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Kolumni: Kuningaslajin tappolista

Kauhistuin aikanaan, kun kuulin, että tutun ja tunnetun runoilijan kirjaa oli myyty vain 150 kappaletta. Hän on kirjoittanut monta runokirjaa sen jälkeen ja ne on kustannettu arvattavasti jonkin bestsellerin tuotoilla niin kuin oikein onkin. Mikko Rimminen sanoi Pussikaljaromaanin ilmestyttyä, että ”runous kumminkin on kuningaslaji.” Helsingin Sanomissa käynnistyi tammikuussa keskustelu siitä, onko runous kustantajien tappolistalla. Siltähän asia näyttää, ainakin jos katsoo vanhojen kustantamojen tuotantoa. Niiden listoilla runoteoksia ilmestyy kovin vähän. Mutta pienet kustantamot, omakustanteet ja nettirunous ovat pörhistyneet ja kukoistavat kirjallisuuden aluskasvillisuutena. Runoilija Tommi Parkko huomauttikin, että runous kyllä kestää, mutta runouden helmien seulonta on kriisissä. Hän tarkoitti muun muassa sanomalehtiä, niissä ei enää juuri julkaista runoteosten kritiikkejä. Sanomalehdet ovat huolissaan myös omasta tulevaisuudestaan. Runoudesta keskustellaan vähemmän kuin ennen, kirjoja myydään, ostetaan ja julkaistaan vähemmän kuin ennen. Mutta runo elää! ”Runous on liian kova kuolemaan”, sanoivat kustantajat mielipidekirjoituksessaan. Kaikkea ei voi mitata rahassa. Ei runous ole kovaa. Runous on sitä aineetonta perintöä, mitä sukupolvet voivat jättää perinnöksi nuoremmilleen. ”Runous ei myy, sanotaan; miksi rahoittaa sellaista, mikä ei kannata?” kysyi Sirpa Kähkönen Kulttuurirahaston juhlapuheessaan. Ja vastasi itse: ” Juuri siksi, että meidän on yhä kartutettava immateriaalista perintöämme, sitä, mistä meidät myöhemmin muistetaan”. Keuruu muistetaan Einari Vuorelan runopalkinnosta. Aineetonta perintöä kartuttaa kauneuden, lohdun ja muistojen luominen sanoilla – kertomuksilla ja runoilla. Näin Minna Canthin päivän lähestyessä muistuu mieleen, että myös Minna kamppaili kulttuuriarvojen tuhoa vastaan. Aikalaiskeskustelussa pidettiin taiteeseen käytettyä aikaa hukkaan heitettynä, sen katsottiin hävittävän ihmisen siveellisen ponnen. Siihen sanoi Minna: ” Taide herättää myötätuntoisuutta ja hellyyttä kärsiviin; se avaa silmät kauneutta näkemään ja ihailemaan sielläkin, missä tylsempi mieli huomaa vain rumuutta.”