Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Kolumni: Pieni kotiseutujuhla

Olen odottanut kauan, mutta ei sitä tullut. Televisiossa ne hyppivät samppanjalasit kourassa itsenäisyyden kunniaksi. Ei täällä ole tapana. Ihan muut on menot ja kaikki kunnia niille; perinteet uudistuvat hitaasti ja sodan jäljet jatkavat kolmanteen ja neljänteen sukupolveen. Linnut lentävät minne tahtovat, ja ihmisetkin, jos historiaa tutkitaan, ovat menneet sinne ja tänne. Rajat ovat siirtyneet, ihmiset muuttaneet muille maille. Mutta tämä maa on minun kotimaani. Ymmärrän parhaiten tämän maan kieltä, oikeastaan rakastan sitä, täällä variksetkin puhuvat tutusti. Sain joltakin ystävälliseltä sielulta postissa japanilaisen Shuri Kidon runokirjan. ”... ääni joka kertoo / että synnyinseutu on paikka / jonka ulkopuolelle ei pääse / tämän elämän aikana”. Nuo säkeet ovat askarruttaneet mieltäni, ovat syväsukellus käsitteeseen kotiseutu. Se pikkuinen kotimaan juhla. Pöydälle panin kahvipannun, ruusukupin ja maailman kirjavimman kukkakimpun. Sitten lausuin itselleni Aleksis Kiven , ihanan Leksiksen, Timon laulun Makeasti oravainen. Se on metsän asujalle onnellinen runo. Soittimeen työnsin Heino Kasken pianokappaleita sisältävän levyn. Kuuntelin kuulasta ja valoisaa musiikkia. Viimeinen juhlanumero täytyi tehdä mielikuvaharjoituksena. Menin aavalle, lumiselle pellolle, lunta oli vain muutama sentti. Tanssin ympäri peltoa Tuku tuku lampaitani -laulun tahdissa. Mitäs isä ja äiti siellä taivaan jossain? No isä, Taipaleessa ollut ja haavoittunut mies, nauroihan tuo. Ehdotti kyllä yhden puhallinmusiikkikappaleen lisäystä juhlaohjelmaan. Äidin mielestä hengellinen puoli jäi hieman vajanaiseksi, ainakin yksi virsi. Sopivathan ne, Muistoja Pohjolasta ja Koska valaissee koin tähtönen, johonkin väliin; tykkään veisata. Kidon runosta vielä. Kuljetamme kotiseutua mukanamme. Itse olen jäänyt kotiseudulleni, mutta luulen, että ne lähteneetkin ovat jääneet tänne.