Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Kolumni: Runoilija ei samppanjaa roiski

Einari Vuorela tiesi runoilijan elannon niukkuuden ja pakon tehdä muuta työtä hengenpitimiksi. Mitä riemua hän tuntisi, kun Keuruun kaupunginhallitus jälleen teki ryhdikkään päätöksen antaa palkinnon runolle, eli kielen huippuun kehittäjälle, sekä runoilijoille toivoa työn arvostuksesta. Jollette usko, niin otetaan vertailuun vaikka formulakuski ja runoilija. Kummallakin on niskavaivoja, toisella tärinän ja jännityksen, toisella työasennon ja kustantajalle nöyristelyn takia. Toinen kärsii alimitoitetusta kulkupelistä, toinen loppuun kuluneista kenkäronttosista. Toisella on jatkuvasti silmät kipeinä ja työasu tahmeana pakollisen samppanjan roiskuttelun takia, toisella ei ole varaa laittaa samppanjaa edes sisälleen, vaikka kuinka masentaisi ja palelisi. Kaikkein surkein tilanne on tämän kauniiksi mainitun ja Tolkienille haltiakielen pohjaksi kelvanneen kielen puolella. Kuskilla loppui kapasiteetti neljään kieleen kuin seinään, tätä viidettä ei millään enää oppinut, vaikka se on isän äidinkieli. Onneksi ulkomaille syntynyt miljonääri ei sitä välttämättä tarvitse. Runoilijalla ei muuta pääomaa olekaan, mutta vaikka puhuisi suomalaisenkelin kielellä ja keksisi uusia ilmaisuja solkenaan, rahaa ei tipu edes jokapäiväisen leivän verran. Autokilpailuja puolustellaan autojen kehittämisellä, miksei runoa kielen ja ajattelun kirkastajana? Mennäviikolla vastasin, miksi juuri Keuruu ruokkisi pääkaupunkilaista runoilijaa ja passaisi raatia. Palkinnon saajat ja raati ovat olleet juuriltaan eri puolilta maata eikä raati valitse runoilijaa, vaan teoksen. Tosin yhdellä kolmesta raatilaisesta on aina ollut keuruulaisjuuret tai -yhteys. Ja lopuksi: yhden ylemmän viranhaltijan tai vähemmän yritysjohtajan kuukausipalkan kokoisen palkinnon ideoi kaupunginjohtaja ja kova urheilumies Osmo Kärkkäinen; hän näki runon imagoarvon. Einari Vuorela -palkinto kattaa myös maaseudun, ja terävä ja avara Einari ei takuulla ole vain lempeä luontolyyrikko, vaan sieltä pesee yhä ajankohtaista tekstiä. Jätkän koti -runossa pakkolähtijä palaa maaseudulle: On tupa ränsistynyt, ja sauna – missä lie? Ja joka paikan täyttää ohdake, hitto vie. Veräjänpieli kaatuu, kun hiukan koskettaa. Pois jätkä kulkee, paatuu ja polttaa tupakkaa.