Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Kolumni: Mipä meiän multiaisten

Mipä meiän paimenien, kupa karjan kaitsioien, runoilee leppoisasti Kanteletar. Runoa lukiessa ihan tuntee, miten verenpaineet ja muut kammokäyrät laskevat. ”Kiikumma joka kivellä, laulamma joka mäellä, joka suolla soittelemma, lyömmä leikkiä aholla”. Ihan kuin paimenen elämä olisi päivästä toiseen ollut tuollaista herkkua. Ei sanaakaan sadepäivistä tai itikoista, jotka pillittivät pilvenä ympärillä. Tuli vain mieleen, miten tänä päivänä tuntuu olevan kuin kiveen hakattu sääntö, ettei ihminen saa olla mihinkään tyytyväinen. Aina, kun joku positiivinen uutinen jaksaa puskea pintaan kaiken valituksen ja voivotuksen läpi, se kiireesti lytätään matalaksi. Valtiontalous on kääntynyt kasvuun, mutta hyvillä mielin ei saa olla, koska kasvu on liian hidasta. Jos kasvu jonakin päivänä ripeytyy rivakaksi, niin kauhistukaa, sehän ei voi olla kuin laskukauden edellä! Mitäs jos me me multialaiset näin rivikuntalaisina kerrankin jätämme huomisen huolet ja sen tämän päivän pitkän puutoslistan omaan arvoonsa ja mietimme, mitä kaikkea meillä sentään on. Meillä on päivittäistarpeisiin riittävät kauppapalvelut, apteekki, posti, pankki, kuntotalo ja mainio hyvä kirjasto. Meillä on myös erinomaisesti palveleva terveysasema, jossa pääsee lääkärin vastaanotolle kadehdittavan lyhyellä jonotusajalla. Meillä on maankuulu kynttiläpaja, mainio kierrätysasema, näin pieneksi pitäjäksi uskomattoman hyvä kulttuuritarjonta ja luontoa vaikka muille jakaa. Linja-autokin sivuaa taas paikkakuntaa. Tässä alku luettelolle, jota voisi jatkaa. Multia ei juuri paistattele lööpeissä, mistä päätellen täällä pääsääntöisesti eletään ihmisiksi. Vieläpä kuuluu kunnan talouskin olevan tätä nykyä kohtalaisella hollilla. Mipä meiän multiaisten! Muualta tänne muuttaneena en tosin itse ole multiainen vaan multialainen. Multiaisia ovat vain alkuasukkaat. Että oikein jäisi suu hyvälle, palataan vielä Kantelettaren paimenten makeaan elämään: ”Syömmä maalta mansikoita ja juomma joesta vettä”. Näinköhän jokivesikin on joskus ollut juomakelpoista? Ainakin runoilija vakuuttaa: ”Vesi ei voimoa vähennä, jokivesi ei varsinkana!”