Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Koronavirus Urheilu Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Kolumni: Voimahahmot jättävät jäljen

Runoilija on mennyt tuonilmaisiin. Viesti on vierinyt, sanomakellot soineet. Hän kulki sinne, jonka rajaton nimi sopi runoilijan suuhun ja tuntuu lempeältä paikalta kaikkien mennä. Sana ”tuonilmainen” on sivellyt sydäntäni liki siitä asti, kun muutimme miehen keuruulaisille syntysijoille pari vuosikymmentä sitten. Kuulin sanan seudun kulttuurin voimahahmolta Eine Joutsijoelta , jonka äidinpuolisista Karjala-juurista sain myöhemmin tietää. Sanan sointi ja synty ovat rauhoittavia: Ortodoksisen perinteen ilmaukset tuonilmaisesta ja tämänilmaisesta liittyvät kirkon oppiin, jossa keskinäinen esirukous yhdistää ihmiset hengellisellä tasolla kuoleman yli. Suru on kuoleman kumppani, mutta ajatus ykseydestä on lohdullinen. Useamman tutun ja kaukaisemman kulttuurin voimahahmon lähtö viime aikoina on saanut pohtimaan, miten jokainen yhteisö muodostaa alati, mutta hitaasti muuttuvan kudoksen. Joskus kokonaisuus on kuin Akselin Keuruun ryijy, jonka toisintoa kuka hyvänsä sai museolla kutoa hetken tai päivästä toiseen, ison tai pienen jäljen jättäen. Joskus teko toteutuu yksinäisyydessä ja täydentyy vasta, kun yleisö kokee näytelmän ja se jatkaa elämäänsä muistona. Maaliskuussa Talkooteatterissa syntynee erikoisen koskettava kokemus, kun Einen luoma Mariija Verinen Keuruulta astuu lavalle. ”Taide muistuttaa kuolemasta, jotta heräisimme.” Jokaisella on yhteisössä paikkansa, vaikkei sitä itse tunnistaisikaan – kokonaisuudessa ei ole reikiä, vaikka kohtuutta joskus puuttuu. Mutta erityislahjakkaat, monitahoiset ja lahjojaan käyttämään kykenevät vievät meitä muitakin eteenpäin, täyttävät luovalla energialla tilan, jota emme osaa käyttää. Voimahahmot voivat herättää ristiriitaisia tunteita, mutta he jättävät yhteisöönsä ja kotiseudulleen aina jälkiä, joita voimme tunnistaa ja seurata. Talouden ja politiikan tekijöiden jäljet tuntuvat joskus nopeasti, mutta myös pyyhkiytyvät pian ajan hiekasta. Vain näkyvimmistä historia muistuttaa; tarvitseehan ihmisparka ainakin väheksynnän kohteita siinä missä ihailunkin. Tuntuukin, että leikkivän ihmisen usein hyödyttömäksi koettu tekeminen, taide, elää sittenkin sitkeimmin. Kirjallisuus, musiikki, kuvataide, arkkitehtuuri ovat kummallisesti läsnä kaikessa, kutsuvat ja houkuttavat, satuttavat ja lohduttavat. Luovat uutta toivoa muistuttamalla kuolemasta, jotta heräisimme, ja kuten Einen haiku, kaiken suhteellisuudesta: Lehti putoaa, / maa ojentaa kämmenensä, / tuuli puhaltaa.