Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Koronavirus Urheilu Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit

Kolumni: Päivänkakkaroita ja pörriäisiä

Kuluneen sanonnan mukaan aika kultaa muistot. Me oman aikamme nuoret hymähtelimme vanhempiemme ikäluokalle, jonka lapsuudessa ja nuoruudessa ennen sotia maailma tuntui olleen kaikin puolin mallillaan. Saimme kuulla haikeita muisteluksia hellekesistä, jolloin heinäpoudista ei tullut loppua. Lakkoja kannettiin lähisuolta saavilla, ja ahvenensinttiä nousi lammesta niin paljon kuin onkimies jaksoi ylös vetää. Emme ottaneet niitä puheita todesta, vaan annas olla. Historiankin mukaan 1930-luku oli aurinkoisten ja lämpimien kesien aikaa. Kultaisilla muistoilla taisikin olla vankka todellisuuspohja. Tänä heleänä alkukesänä olen lintujen herkeämätöntä livertelyä kuunnellessani miettinyt, lauloivatko ne enemmän edes lapsuuteni unohtumattomina kesinä. Veljeni on kyllä valmis vannomaan, että lauloivat. Sellaista lähes korviasärkevää viserrystä, mikä oli vastassa, kun kesäaamuisin purkauduimme ulkorakennuksiin pedatuilta makuusijoiltamme, ei hänen mielestään enää voi olla olemassa. "Ihan puolitosissaan niitä nypittiin." Sen minäkin voin vakuuttaa, että pörriäisistä ei totisesti ollut puutetta. Varpaitani kihelmöi vieläkin muistellessani valkoapilanurmikkoa, joka oli kirjavanaan mehiläisiä. Nehän eivät tykänneet siitä, että paljasjalkainen tenava vahingossa tallasi päälle. Satunnaisilta mehiläisenpistoilta oli jokseenkin mahdoton välttyä. Ruskeavetinen onkilampemme ja sen ympäristö kuhisivat elämää. Sammakoista ja kaislikossa surraavista sudenkorennoista pidin kovasti, mutta ranta vilisi myös hämähäkkejä, joita kammoksuin enemmän kuin käärmeitä. Hyttysiä ei siihenkään aikaan kukaan rakastanut, niitä piti vain sietää. Muistiini on syöpynyt kuva veljestä, joka seisoi lammen rannalla onkivapoineen. Hänen vaalea lippalakkinsa oli niin kuorrutettu sääskillä, että se näytti mustalta. Kesän kuivattamat pellonojat ja pientareet roihusivat kukkamerenä. Erivärisiä kurjenpolvia, hiirenvirnaa, päivänkakkaroita, kissankelloja. Sitä sirinää ja surinaa! Mikäpä siinä oli pörriäisten pörrätessä. Päivänkakkara oli meille tyttösille erityisen tärkeä kukka. Ihan puolitosissaan niitä nypittiin ja laskettiin, rakastaako se naapurin Matti vai eikö rakasta. Jos tulos ei miellyttänyt, otettiin uusi päivänkakkara. Aina se lopulta osui kohdalleen. Kirjoittaja on multialainen emäntä.