Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Sitten kun on aikaa...

Ennen vanhaan, kun joku ihminen yllättäen muistui mieleen, tartuin puhelimeen ja soitin. Kuulostelin, millaisissa tunnelmissa hän oli. Joskus kutsuin hänet käymään, joskus menin itse. Aina yhteydenotto tuntui tärkeältä. "Menen sitten huhtikuussa, kun on paremmin aikaa", ajattelin viimeksi Helsingissä, kun muistin entisen työnantajani Lea Pennasen. Matka hoitokotiin tuntui hankalalta enkä lähtenyt vieraaseen kaupunginosaan seikkailemaan. Nyt hän on kuollut. Ja hyvin intensiivisesti luonani. Olen muistanut radioaikoja. Lea Pennanen oli persoonallinen päällikkö, kannustava ja sanavalmis, mielikuvitus pursui hänen työhuoneensa sohvalla. Hän ei ollut päällepäsmäri, hän luotti. Olen aina ollut kiitollinen siitä, että hänen toimituksessaan sain rauhassa kasvaa omaksi itsekseni. Tein lastenohjelmia 15 vuotta ja radio on minulle edelleen rakas väline. Monenlaista sain toimittaa, ohjata ja kirjoittaa. Jopa oman ohjelmani niukka budjetti koitui hyväkseni: Minulla ei ollut mahdollisuutta käyttää oikeiden runoilijoiden tekstejä, siispä kirjoitin runot itse, jos tunsin että niitä tarvittiin. Vuonna 1972 olin kesätoimittajana Kesäkadulla. Lean keskeinen ajatus oli, että yleisradiossa pitää kuulua lasten ääni. Markus-sedän ajat olivat mennyttä! Aikuiset eivät enää olleet äänessä. Nyt lapset olivat toimittajia ja työskentelivät ammattilaisten kanssa, näyttelijöiden ja toimittajien, milloin kenenkin. Työtapa vei aikaa, mutta parhaimmillaan se oli hyvin tasa-arvoista ja vaikutti myös kuuntelijoiden itsetuntoon. Lea oli miettinyt minulle kesäksi kiinnostavan ja erittäin opettavaisen työn. Sain matkustaa Suomen kehitysalueilla ja tehdä niissä asuvista lapsista ohjelmia. Kävin ainakin Kainuussa, Pohjois-Karjalassa, Lapissa, Saimaalla ja Turun saaristossa. Ohjelmista tuli huonoja, siitä olen kutakuinkin varma, mutta minä viisastuin ja opin paljon. Näin ohdaketta ja heinää kasvavia pakettipeltoja, maalattiaisia, sähköttömiä taloja, joissa kalaverkot roikkuivat katto-orsilla ja televisio toimi akulla. Päätin, etten ikinä anna radiossa askarteluohjeita, joissa on vessapaperirulla, koska ulkohuussissa oli vain vanhoja sanomalehtiä. Se oli peruskoulukokeilujen ja keskustelujen aikaa. Minusta tuli vankka peruskoulun kannattaja. Ymmärsin, etteivät tapaamani mainiot lapset mitenkään pääsisi oppikouluun niistä oloista ja sellaisten matkojen takaa. Nyt vannotan itseäni, että ottaisin useammin yhteyttä, kun joku ihminen elämän varrelta nousee mieleen. Ehkä hän ei enää jaksa tarttua puhelimeen. Myöhemmin voi olla liian myöhäistä. "Ehkä hänellä on asiaa, mutta hän ei jaksa tarttua puhelimeen."