Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit Tulospalvelu

Otavaakin ahdisteltiin puulaakihiihdossa

Muistan tuon päivän kuin eilisen, vaikka aikaa on kulunut jo 49 vuotta. Päätimme siskojeni kanssa hetken mielijohteesta osallistua Juurikkaniemessä 1.3.1970 järjestettäviin puulaakihiihtokisoihin. Isä tervasi meidän ylipitkät ”Sukkelat”-puusuksemme edellisenä iltana. Sukset olivat todella pitkät meidän pituutemme nähden. Pitihän sitä olla kasvunvaraa. Joukkueelle piti saada joukkuetta kuvaavat rintalaput. Leikkasimme äidin valkoisesta lakanasta neliön muotoiset palat ja piirsimme niihin vihreällä tussilla kolmiapilan. Sen piti kuvata kolmea maalaistyttöä Jukojärveltä. Lapuissa ei ollut mitään nyörejä, vaan kiinnitimme ne hakaneuloilla anorakkeihimme, jota tosin ei minulla ollut. Hiihdin ruosteenruskea villapaita päälläni. Kaikilla meillä oli vihreäruskeat sarkahousut, joiden jalkapohjan alta menevää kuminauhaa oli jo pidennetty kerran jos toisenkin. Siihen kun vedimme äidin kutomat pitkävartiset teräset, niin kukaan ei huomannut meidän tulvanpelkääjän lahkeitamme. Joskus ronkkasimme äidille vaatteistamme, mutta hän sanoi, että olkaa tyytyväisiä kun ne ovat kuitenkin ehjät ja puhtaat. Niin kuin olivatkin. Isä tapasi sanoa, että paikka paikan päällä, markka markan päällä. Isä ei ehtinyt muilta kiireiltään meitä kuskaamaan, joten hän delegoi tehtävän eläkkeellä olevalle naapurillemme Nevalan Einolle . Kisa-aamuna Eino hurautti kuplavolkkarillaan Harmaakorven pihaan. Siinä Eino kötösteli suksemme volkkarin katolle ja sitoi ne huolellisesti puotinarulla. Porkat toiselle puolelle kattoa. Ei kuin punainen lippu liehumaan merkiksi pitkästä kuljetuksesta. Vitsi, vitsi, ei punaista lippua. Äiti istahti Einon viereen pelkääjän paikalle ja me tytöt ahtauduimme takapenkille. Lunta pyrytti ja aura-autoakaan ei ollut vielä mennyt. Kuplan ikkunoista ei juuri ulos nähnyt. Viiden hengen hengityshöyry jäätyi tuulilasiin. Kuplan lämmityslaitteessa ei ollut kuin kaksi asentoa, kylmä ja erittäin kylmä. Eino ohjasti autoaan kuitenkin taitavasti, kultahampaat välillä välkkyen. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Kokeilimme juuri tervattuja suksiamme. Aluksi tuntui, että sukset menevät taaksepäin paremmin kuin eteenpäin, mutta aikamme sivakoituamme ne alkoivat pelittää paremmin. Lunta tosiaan pyrytti aika lailla, joten ladunaukaisijan rooli ei oikein kiehtonut, mutta ei kolmen kilometrin matkalla ollut varaa taktikointiin. Meidän joukkueesta Arja (15v) aloitti viestin. Taisi olla Otavan joukkue, joka säntäsi keulille rintalapussaan Otavan tähtikuvio. Siinä ei kauaa nokka tuhissut, kun Arja siirtyi ladunaukaisijaksi. Arja tuli vaihtoon 39 sekuntia ennen seuraavaa. Toisen osuuden hiihti Marja (12v). Kun Arja oli läpsäyttämässä Marjaa selkään, säkeentyivät hänen ”Sukkelansa” jotenkin toisiinsa, joten Marja kaatui rähmälleen. Äiti voihkaisi yleisön joukosta. Notkeana tyttönä Marja kuitenkin pääsi nopeasti ylös. Marja oli 15 senttiä lyhyempi kuin muut, mutta suksissa oli mittaa 15 senttiä enempi. Joku katsojista tokaisikin leikkisästi, että noiden kuljettamiseen tarvitaan jo yhdistelmälupa. Niin siinä kuitenkin kävi, että Marjan pieni hahmo näkyi tulevan ensimmäisenä vaihtoon. Hän oli ottanut etumatkaa vielä 17 sekuntia lisää. Vaikka etumatkaa seuraavaan oli nyt 56 sekuntia, ajattelin, ettei minulla ole mitään jakoa tässä skabassa, koska kaikki joukkueet olivat laittaneet parhaat hiihtäjänsä ankkuriosuudelle. Siinä katselin kateellisena Otavan joukkueen Oili Martikaisen välineitä, jotka olivat viimeisen päälle hienot. Tiesin myös, että Oili oli Keuruun parhaita naishiihtäjiä. Ainoa lohtuni oli, ettei Otavan joukkue vielä siinä vaiheessa ollut kakkosena. Minä, Pirjo (13v), aloitin urakkani. Koko ajan hiihtäessäni mietin, että kohta Oili pyyhältää ohi ja vilkuttaa mennessään. Niin ei kuitenkaan käynyt. Tulin kuin tulinkin ensimmäisenä maaliin, vaikka hävisin Oilille 29 sekuntia. Voitimme seuraavaksi tulleen Otavan joukkueen yhdellä minuutilla ja neljällä sekunnilla. Suur-Keuruun Sanomat uutisoi puulaakihiihdosta tiistain 3.3.1970 ilmestyvässä lehdessään. Päästiin oikein lehelle, niin kuin oli meillä päin tapana sanoa. Poseerasimme kolmossivun tyttöinä. Kuvan alla oli teksti: ”Haapalan sisarukset saavat voittajapalkintojaan Eino Hannulan kädestä. Tyttöjen nimet Arja, Marja ja Pirjo, järjestyksestä ei ole tietoa.” Alapuolella oli kuva Otavan voittoisasta miesjoukkueesta, jossa hiihtivät Leo Tanninen , Hannu Ikäläinen , Jorma Aho ja Jaakko Paananen . Voitto jäikin meidän ensimmäiseksi ja viimeiseksi, koska seuraavana vuonna luimme Suur-Keuruun Sanomista, että sellaiset joukkueet kuten ”Ahosen veljekset” ja ”Haapalan sisarukset” eivät enää voi osallistua puulaakihiihtoihin. Emme tiedä, olisiko se onnistunut esimerkiksi nimellä ”Harmaakorven turvenuijat Ky”? Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kiitos Eino kyydistä. Rauha hänen sielulleen. Pirjo Lahtinen, ex-hiihtäjä