Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit

Jospa valon ymmärtäisi

Joulun valot sammuvat. Nuutti ei helly, vaikka vetoaisi kynttilänpäivään. Vastustin pitkään adventtikuusen valaisemista sähköntuhlauksena, sitten pehmenin ymmärtämään valon kaipauksen ja sain kaupan päälle joulun riisumisen alakulon. Joulun aikaan kuulin rukouksessa pyydettävän ymmärryksen valoa. Mutta tarvitseeko sekin pimeää, ymmärryksen puutetta, tullakseen näkyväksi ja hyvää tekeväksi? Voiko ymmärryksen valoa olla ilman myötätuntoa kaikkea olevaa kohtaan? Saisipa korvaukseksi vanhenemisen vaivoista lisätietoa ymmärtämisestä, sen mekanismeista ja kohtuullisesta määrästä. Mediassa asiantuntijat ja muut kommentoijat toteavat usein, että ”tämähän on ymmärrettävää tietyssä mielessä, tietyssä kontekstissa, jostain näkökulmasta, mutta…” Olen alkanut epäillä, että oikeaa ymmärryksen valoa on vain lapsilla, kaikelle hymähtävillä vanhuksilla ja lisäksi tarunomaisilla, mutta väheksytyillä kukkahattutädeillä, keitä he sitten ovatkaan. Usein nämä sivuutetaan hyväuskoisina, tietämättöminä ja tosiasiat unohtavina. Mutta entäpä, jos muilla ei ole aikaa ymmärtämiselle? Uudenvuodenyönä pohdin, miten pitäisi ymmärtää vaikkapa kiusaajia, Uuden maailman räyhäävintä pomoa, kaikenlaisia muurinrakentajia, hirmuhallitsijoita, kiinalaisia tehtailijoita ja toisaalta heltyvien vanhempien lapsia ja nuoria, jotka jännittävät ja aidosti riemuitsevat valon ja lyijyn rytisevässä räiskeessä. Yläkerran ikkunaan näkyi loisteliasta tulitusta. Hetken hurma ja värien hehku satoi talon taakse metsikköön, josta linnut ja oravat arvatenkin lähtivät pakosalle. Haapamäellä keskiyön sarjatulitus oli onneksi pääosin vartissa ohi. Kun ihailin miehen unenlahjoja ja muka vahdin, ettei rakettikeppejä lennä räystään alle, huomasin metsän pimennossa himmeän valon. Se näytti tulevan maanrajasta ja lepatti lempeästi kuin hautakynttilä. Vastakohta toi yömaisemaan oudon ulottuvuuden. Muistin isän jutun kuulonsa menettäneestä sotilaasta, jota tykistökeskityksen kauhussakin huvitti, kun toiset aukoivat suutaan. Muistin dokumentissa näkemäni pienen tytön, joka kyykyssä ja keskittyneesti piirteli sormellaan kuvioita hiekkaan, vaikka käskyjä huutavia sotilaita ja epätoivoisia siviilejä juoksi ympärillä. Jäi salaisuudeksi, kenen sytyttämä lempeä valo paloi metsikössä vielä seuraavankin yön. "Huomasin metsän pimennossa himmeän valon. Se näytti tulevan maanrajasta ja lepatti lempeästi kuin hautakynttilä."