Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit

Kompuroiden kuuluisaksi

Kouluaikaan esseiden kirjoittaminen oli kaukana mukavuusalueestani. Siitä huolimatta ajauduin Suur-Keuruun avustajakurssille lukiovuosien aikaan. Elettiin 1980-luvun puolta väliä. Suur-Keuruuseen tulin alun satunnaisten keikkajuttujen jälkeen vakituiseksi avustajaksi vuonna 1987. Muutaman kerran olen käynyt lukemassa niitä ensimmäisiä juttujani, joita olen säilyttänyt leikekirjassa. Opiksi. Joka kerta niitä lukiessani valtaa hirveä häpeän tunne. Kielioppivirheet, otsikon ohi kirjoittaminen ja puhekieli rehottivat jutussa kuin villinä ja vapaana kasvanut amish-parta. Ei sillä, ettei virheitä tule vieläkin. Edelleenkin ne suorastaan...harmittavat. Jostainhan sitä oli aloitettava. Jutut kirjoitin siihen aikaan valmiille juttupohjalomakkeelle kakkosrivivälille. Ja kun isäni vanhassa Remington-kirjoituskoneessa ei ollut korjausnauhaa, jutulle tuli yllättävän äkkiä pituutta lisää, kun löin x-kirjainta väärin kirjoitettujen sanojen päälle. Valokuvaaminen oli ensimmäinen askel kohti ammattimaisuutta. Filmikameralla paukutettiin joko 12, 24 tai jopa 36 kuvan rullilla enimmäkseen tärähtäneitä ja tai muuten teknisesti epäonnistuneita kuvia. Virheistä oppiminen on nopein tapa oppia, jos on oppiakseen. Mutta usein myös kivuliain tapa. Se pitää nöyränä, sillä elämässäni olen huomannut sen, että kun töppään, töppään sitten kunnolla, enkä sen jälkeen luule itsestäni mitään moneen kuukauteen. Ensimmäiset haastattelut hirvittivät. Tunti ennen sovittua haastatteluhetkeä kainalot valuivat vettä, joka valui käsivartta pitkin keskisormen päähän tipaksi. Ja kun aloitit haastattelun sönkkäämällä ja sössimällä, tuhat seuraavaakin sanaa olivat turhia. Toista kertaa kun ei pysty antamaan itsestään ensivaikutelmaa. Erityisesti julkisuuden henkilöiden haastattelut saivat aloittelevan toimittajan alkuvuosina ihan tönköksi. Vuosien saatossa asia on kääntynyt toisinpäin; toimittajan saapuessa paikalle haastateltavat muuttuvat lupsakasta suplikkimiehestä harkiten sanojaan tiputtaviksi haastateltaviksi. Toimittajan työ on pienellä paikkakunnalla rikasta, rakasta ja mielenkiintoista. Yksikään päivä ei ole samanlainen; kylä elää tavallaan ja uutiset tapahtuvat ajallaan. Tässä roolissa olen saanut profiloitua pienen kylän pieneksi julkkikseksi.