Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Julma ja salakavala

”Tulitko hevosella?” Hänen otsansa on rypyssä. Hän tuijottaa minua terävästä ja kysyvästi syvälle silmiin. Hän on ymmällään, hämillään ja hieman häpeissään. Syvällä sisällään hän tietää, että hänen pitäisi tuntea tuo mies, kuusissakymmenissä oleva, kaljuuntunut, silmälasipäinen mies, joka istuu hänen sänkynsä laidalla. Kysymyksellään hän yrittää saada selville, kuka tuo mies on. Hänen katseessaan saattaa olla myös vähän varovaisuutta ja pelkoa. Ehkä tuo tutun ja vieraan oloinen mies on tullut pahoin aikein. Ehkä mies ryöstää talon. Ehkä mies on väkivaltainen. Ehkä hän ei ole tuttu lainkaan. Ehkä kaikki on huijausta. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä vastapäätä istuvan miehen päässä liikkuu. Tai on aavistuksia, koska kysymyksen jälkeen vastapäätä istuvan miehen kasvoilla käväisee nopea, arka ja tuttu hymy. Tuo hymy on minulle ollut aina tärkeä. Aivan alusta, vauvasta lähtien. Ja hevonen oli isän ystävä ja työtoveri. Mies sängynlaidalla on isäni, joskus vuosi sitten, 87-vuotiaana. Isäni Alzheimer kehittyi julmasti ja salakavalasti, kuten muistisairaudet yleensä kehittyvät. Hirvenmetsästys loppui, sosiaalinen elämä hiljeni, ja heikkenevä näkö lopetti aktiivisen kirjojen lukemisen, joka oli ollut tärkeimpiä isäni harrastuksia. Aivoihin kehittyi plakkia, joka sumensi ymmärryksen. Lopulta äidistäni tuli isän omaishoitaja neljäksi vuodeksi. Hoito muuttui raskaammaksi kuukausi kuukaudelta, mutta isä oli parhaassa mahdollisessa paikassa. Omassa kodissaan, Huhkojärven rannalla. Silti hän teki jatkuvasti paluuta lapsuudenkotiinsa, Ekolaan, järven toiselle puolelle. Isän ajatukset ja tuntemukset olivat vuoroin lapsuudessa, vuoroin nykyajassa. Ja lopulta ne olivat jossakin, mikä oli jo muuttunut hiljaisuudeksi. Muistisairaus on julma sekä sairaalle että tämän omaisille. En käynyt tarpeeksi katsomassa isääni neljän vuoden aikana. Voin selittää sitä kaikenlaisilla kiireillä, mutta yksi syistä oli myös kauhu ja pelko. Kauhu nähdä oma vahva isäni siinä heikkouden tilassa. Pelko nähdä isässä oma peilikuvani parinkymmenen vuoden kuluttua. Isänpäivän aattona tänä vuonna myöhään iltapäivällä lähdin Helsingistä Keuruulle niin nopeasti kuin pystyin. Se ei riittänyt. Jossakin Nurmijärven kohdalla sain tiedon, että isäni oli kuollut Tarhialan hoivaosastolla. Ajoin sumussa Keuruulle. Olisipa edes hevonen ollut matkalla lohduttajana. ”Olisipa edes hevonen ollut lohduttajana”