Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Lämmin kesä toi muistoja mieleen

Mieleen palasi vanhoja hyviä ja arvokkaita maaseudun elämäntapoja. Mielestäni nämä vanhat tavat ja tottumukset ovat sitä katoavaa kulttuuria, mikä tulisi säilyttää ja opettaa nuoremmalle polvelle. Jos emme me aikuiset, maalla eläneet asuneet ja kasvaneet halua niitä mahdollisuuksien mukaan jatkaa, mistäpä lapsemme ja tämän päivän nuori saa tietoa vanhempiemme ja esivanhempiemme elämästä ja elämäntavoista. Varmaan kuuman kesän innoittamana mieleen palasi vanhoja aikoja ja tapoja. Silloinkin sotien jälkeisinä vuosina oli kuumia kesiä ja hyvin maatalouden parissa tehdyt työt jäivät mieleen. Silloin maa- metsätaloustyöt tehtiin niin sanotusti käsin, hevonen oli voimanlähteenä. Montakaan traktoria ei pitäjässä ollut, muista koneista puhumattakaan. Työt ja talkoot ajallaan Vanhoihin perinteisiin kuului, että Vapun päivänä perunat nostettiin itämään. Kesäkuun kuudes päivä, Kustaan päivä oli istutuspäivä. Kun peruna oli reilu kolme kuukautta maassa muhinut, pyrittiin se syyskuussa litan viikolla 14. syyskuuta nostamaan kellareihin ja kuoppiin. Usein pidettiin myös perunannostotalkoita. Työ suoritettiin käsin erikoisilla perunannosto kuokilla. Vasta lähempänä 50-lukua yleistyivät hevosvetoiset pyörivät perunannostokoneet. Talkoot olivat usein riemukkaita, joskus jopa kilpailuhenkisiä tapahtumia. Ajatuksena oli, ainakin nuoremmalla väellä, että illalla syönnin jälkeen saataisiin vähän hypellä matkakrammarin tahdissa. Usein oli jo tiedossa talkooseen mennessä, että tässä talossa on iso tupa ja tanssihenkistä isäntäväkeä. Juhannuskoivuista kesän tuoksu Mieleen muistuvat meidän ja koko kylän juhannuksen vietot. Juhannushan oli ja on vieläkin kesän suurin juhla, sitä juhlittiin ja juhlistettiin hiukan eri tavoin. Meillä aina, niin kauan kuin muistan, neljä yli kaksi metristä tuuheata koivua pystytettiin kuistin edustalle. Sisällä oli kaksi vesiastiaa, niihin tuotiin reilusti metrisiä koivuja ja koivun oksia, antamaan sisälle kesän tuoksun. Kaikkein juhlavinta oli, kun tuvan lattialle levitettiin riivityt haavan lehdet. Kun lehdet siinä pyhien ajan kuivuivat, niin isä keräsi ne kaikki säkkeihin ja totesi, että näitä annetaan syksyllä ja talvella hevosille, niin ei tule mahanpurua. Entisajan juhannukseen kuului hyvin kiinteästi järven läheisyys, juhannuskokko ja haitarimusiikki. Kansa karkeloi haitarimusiikin soidessa ja kaikilla oli hauskaa, olihan juhannus. Kyllä juhannuksen viettotapa on kovasti muuttunut. Ei riitä idyllinen maalaismaisema ja yksinäinen hanuri, vaan pitää olla suurta, pitää soida kovaa ja korkealta. On tosin menty parempaan suuntaan, kuin mitä se pahimmillaan 70-80-luvulla nuorisonkin kohdalla oli. Jouduin henkilökohtaisesti näkemään ja kokemaan näitä ryömimisjuhlia, kun olin urheiluseuran järjestyksenvalvojana tilaisuuksissa mukana. Oli siinä kansaa pitkin ja poikin, aivan kuin kastematoja lämpimällä sateella. Mutta pitihän sitä juhlia kunnolla, olihan juhannus, kesän suurin juhla. Nykynuoriso on siistiä ja osaavat juhliakin siistimmin, hyvään suuntaan kovasti on menty. Onneksi alkoholikulttuurissakin on harpattu pitkä askel, aivan mahtava juttu. Raskasta työtä huumori mielessä Monissa taloissa oli määrättyjä töitä, jotka piti tehdä kesällä ja sulan maan aikaan. Usein ne tehtiin kevätkylvöjen jälkeen, ennen heinätöitä. Meillä tällainen työ oli ojankaivu läheisellä suolla. Isä oli kepittänyt ojalinjat valmiiksi. Eräänä kesäkuun kuumana aamuna marssimme suolle, isä edellä ja pojat perässä. Kaikilla oli mukana ojankaivuvälineitä. Oli kuokkia, lapioita, kirves, ojapiilu ja piilunaru. Suon reunassa isä totesi, että siinä on valmiiksi kepitetyt ojalinjat, siitä vain alatte puhaltaa. Työnjako oli selkeä. Velipoika löi piilunarua myöten ojan sivut auki. Sitten hän paineli piilutuksen välin neliön muotoisiin paloihin. Tämän jälkeen minä asetuin jalat levällä metrin levyisen ojan päälle ja ryhdyin kuokalla heittelemään näitä rapakuutioita ojan molemmille puolille, mahdollisimman etäälle. Päivät olivat kuumia, vain mustat pikkuhousut ja kumisaappaat olivat jalassa. Ystäviäkin oli kolmenlaisia: paarmoja, hyttysiä, polttiaisia ja kaikenkarvaisia sittisontiaisia. Mustat housut tuntuivat olevan varsinkin paarmoille mieluisat, purivat heti, kun pääsivät laskeutumaan iholle. Kun sitten ojan syventyessä, tuli siellä satoja vuosia maannut liekopuu vastaan, se piti hakata poikki. Kaikkein ikävintä oli, kun kylmä vesi ja suokura roiskuivat kasvoille ja paljaalle iholle. Kun menimme syömään, äiti sanoi, että laitoin sinne nurmikolle pesuvettä, jossa voitte peseytyä, että tunnen oletteko edes tämän talon miehiä. Kyllä sitä työtä tehtiin usein huumori mielessä ja kielessä. Saatettiin jopa laulaa hoilottaa päivän iskelmiä, mitä oli Henry Thiililtä ja Olavi Virralta opittu. Näin työhön saatiin vireyttä ja keveyttä. Oltiin olevinamme sen verran hiihto- ja urheilumiehiä, että ei haitannut vaikka hiki ja rapa vähän roiskuivatkin. Olihan se hyvää peruskuntoharjoittelua, aivan kuten Haku-Veikolla soranajo. Kyläluudalla hyvää yhteishenkeä Ennen oli joka kylällä niin sanottu kyläluuta. Usein se oli kyläläisten hyvin tuntema, useimmiten naishenkilö. Elettiin aikaa, että ei puhuttu sohvaperunoista eikä sähköisestä tiedonsiirrosta. Kyläluuta hoiteli paljolti ainakin tätä jälkimmäistä. Olin yli kolme vuosikymmentä työreissulla Pohjanmaalla. Siellä eräs kylätoimikunta viritti vanhan hyvän kyläluudan eloon. He rakensivat koivun oksista kookkaan niin sanotun varpuluudan. Luutaan tehtiin jämäkkä lehtipuinen varsi. Varteen höylättiin hyvänen kirjoitustila, johon kirjoitettiin isoilla tikkukirjaimilla KYLÄLUUTA. Emäntä tai isäntä otti luudan kainaloonsa tai olalleen ja jalkaisin kuljetti sen lähinaapuriin. Samalla siellä vaihdettiin kuulumiset molemmin puolin ja näin tapahtumasta muodostui kahvikuppien ääressä leppoisa sosiaalinen tilaisuus. Kyläluuta ei saanut jäädä paikoilleen, vaan se piti viikon sisällä jalkaisin kuljettaa seuraavaan tupaan. Näin kyläluuta kiersi talosta taloon ja tuvasta tupaan. Monetkin oikein odottivat, että missä se kyläluuta luuraa, kun ei sitä jo tule. Näkisin, että kyläluudalla olisi monella kylällä paljon tehtävää. Vaikka se nopeudessa häviäisi sähköiselle tiedotteelle, mutta voittaisi henkilökohtaisuudellaan ja parantaisi kylän yhteishenkeä ja yhteenkuuluvuutta. Luulisin, että kyläluuta voisi kiertää kirkonkylääkin, eri osissa. Jos ei aivan ventovieraille, niin ainakin hyvän päivän tutuille. Ja olisihan siinä syy mennä ventovieraaseenkin taloon. Ei tarvitsisi ajatella, mitä minä vien tuliaisiksi, kun tuliaisena olisi kyläluuta. Vielä voisi todeta, että annan tämän kyläluudan kainalostani, mutta jätän nämä päreet vielä omaan kainalooni, huumoria kokonaan unohtamatta. Menneitä muistellen Olen tässä muistellut vanhoja työtapoja ja elämänmenoa. Monta eri työvaihetta oli, kun siemenet keväällä muokattuun maahan peitettiin, kunnes ne syksyllä oli kuivina viljalaarissa. Voidaan todeta, että noin 30 senttimetriä maan kuorikerroksesta on sitä aluetta, joka meille hyvinvoinnin antaa tai ottaa, niin metsissä kuin pelloillakin. Juuri on saatu kokea nämä ilmiöt, on liian märkää tai liian kuivaa. Joku saattaa ajatella, että mitä niitä vanhoja vatkaa. Tämä on kuitenkin minun oma mielipiteeni ja haluan edelleenkin kunnioittaa ja arvostaa vanhoja tapoja ja elämäntyyliä. Kyllä sieltä löytyy hyviä elämänohjeita ja neuvoja tämänkin päivän eläjälle, kun vain syvemmin niihin tutustuu. Eläkeläispariskunta meni illalla nukkumaan. Vaimo totesi, ota nyt kädestä kiinni aivan kuten ennen vanhaan. Hyvin koulutettu mies otti kädestä kiinni. Kohta vaimo sanoi, ota nyt kaulasta kiinni ja rutista kuten ennen vanhaan. Kaulastakin rutistettiin. Vaimo totesi taas, ota nyt ja puraise korvanlehdestä aivan kuten ennen vanhaan. Mies heitti kiukkuisesti peiton ja alkoi nousta. Vaimo tässä vaiheessa: mitä sinä nyt, mihin sinä menet, mihin sinä menet, kiihdytti vaimo ääntään. Menen hakemahan hampahia vesilasista, mies vastasi. Hyvää itsenäisyyspäivää, muistellaan menneitä! Kalevi Koskinen