Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Kolumni: Väittelyvammaisen tunnustuksia

Alkuun tunnustus. Olen pahapäinen väittelijä. Nautin siitä, että saan toisen sekaisin argumenteillani. Olen ärsyttävä, yritän iskeä toisen päättelyn heikkoihin kohtiin ja kysyä perusteluja mielestäni päättömille mielipiteille. Erityisen paljon nautin siitä, että vastapuoleni huomaa olevansa ”yleisen mielipiteen” uhri. Itse ole tietenkään kenenkään johdateltavissa, vaan nerouteni on oma luomukseni. Kuinka tähän on tultu? Alle kymmenvuotiaana suurin hupini oli väitellä pappani kanssa kaikesta, ihan kaikesta. Politiikasta, ruoasta, osuuskaupasta, heinänteosta, tytöistä, korttipelistä. Kyllä, korttipelistä. Läiskimme tikkiä, venttiä ja raminaa repaleisilla pelikorteilla, jotka olivat varmaan peräisin talvisodan päiviltä. Ja pelin seassa väittelimme. Toiseksi suurin hupini oli seurata joka sunnuntaiaamun rituaalia, kun pappani Väinö-veli tuli meille väittelemään. Papat panivat tupakiksi, istuivat tuoleihin, ja antoivat palaa. Aiheita riitti: ryssät, talvisota ja muut sodat ja pappojen uroteot, maanviljelys, Johannes Virolainen , Veikko Vennamo , naapureiden asiat, ja vaikka jäiden lähtö Huhkojärvestä. Joskus väittely kuumeni niin, että pappani veli lähti ovet paukkuen omaan taloonsa. Mutta seuraavana sunnuntaina väittely jatkui. Uskon yhä, että tuo väittely piti osaltaan papat hengissä. Väittelyä jatkoin hyvällä menestyksellä 1970-luvun koululaispolitiikassa, jossa toisen argumentit piti todella tuhota. Mutta piti olla myös jotakin omaa sanottavaa. Pelissä oli myös paljon retoriikkaa: taistolaiset uskoivat kommunismin ja Neuvostoliiton voimaan, kokoomusnuoret kriittiseen rationalismiin. Me kaikki siinä välissä jouduimme keksimään vaihtelevalla menestyksellä omat argumenttimme. Kaikki läheiseni tietävät, että sotken väittelyn myös yksityiselämääni. Ja työtoverini tietävät, että testaan jatkuvasti ihmisiä väittelemällä. Jos joku ei pysty puolustamaan argumenttiaan väittelemällä, sen pahempi hänelle. Puolustukseni on se, että kyseessä on vain väittely. Väittely on kuitenkin myös valtataistelua, jossa vain kokenut pärjää. Ihminen voi olla erinomainen, vaikka ei pystyisikään väittelemään. Se minunkin olisi opittava. Enemmän kuin päätöntä väittelyä, kaipaamme juuri nyt sovintoa ja myötätuntoa. Kärjistyksiä, huutoa ja päätöntä räyhäämistä on liikaa kaikkialla. Siksi yritän miettiä hetken, ennen kuin aloitan väittelyn. Väittelyvammaiselle ne ovat pitkiä sekunteja.