Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Kolumni: Se on elämää!

Tänä vuonna kuolema on niittänyt ystäviä ja sukulaisia isolla viikatteella. Monet hautajaiset ja adressien luvut olen kuunnellut ja ymmärtänyt vihdoin latteankuuloisten tekstien lohdutuksen. Olen viettänyt päiviä Kouvolassa, sairaalan saattohoito-osastolla, jossa työtä tehtiin kunnioittavasti ja arvokkaasti. Myöhemmin luin lehdestä, ettei saattohoidolle ole enää paikkaa sairaalan uusissa rakennuksissa. Se tuntui oudolta, sillä kuoleminen ei varmasti ole vähentynyt. Vaikka paljon emme elämästä tiedä, kuolema on sentään varma juttu. Synnytysosasto pitää toki sairaalassa olla, mutta kuolemaa tunteva, kipuja helpottava ja kiireen tuntua välttelevä saattohoito on yhtä tarpeellista elämän toisessa päässä. Sielläkin tarvitaan ammattitaitoa, tietäviä kuoleman kätilöitä, jotka kunnioittavat elämää. Olen käynyt hautaustoimistossa, missä myös tapasin kohteliasta, asiallista ammattitaitoa. Ympäristö ja puhetapa oli viritetty surevien omaisten korville ja silmille. Kun isoäitini kuolinkelloja soitettiin 50-luvulla, kuuntelimme niitä kodin portailla, viiden kilometrin päässä. Nyt äänimaailma oli toinen. Autotiet pitivät meteliä ja piti mennä kirkon viereen kuulemaan kellot. Suihkulähteen solinassa kuuntelimme sukulaisten kanssa sielunkelloja. Ne soitettiin kotikirkon kellotornista vanhan tavan mukaan. Sielunkellot tiedottavat seurakuntalaisen kuolemasta, kehottavat rukoukseen ja muistuttavat omasta kuolevaisuudesta. Portugalissa, Evoran kaupungissa on kappeli, joka on rakennettu pääkalloista ja ihmisten luista. Fransiskaanimunkit rakensivat sen muistuttamaan elämän lyhytaikaisuudesta. Liekö musta surma vienyt ihmiset, sillä tautiin kuoli Euroopassa yli 25 miljoonaa ihmistä. Mutta luukappeli on outo ja värisyttävä nähtävyys. Se esittää lähinnä kuoleman synkkää ja irvokasta puolta. Keskiajalla tanssittiin ruton ja sodan tahdittama kuolemantanssi, jossa herrat ja narrit, paavit ja kuninkaat kulkivat käsi kädessä hautaan ja heistä tuli vihdoin tasa-arvoisia. Aihetta on kuvattu paljon kirjallisuudessa, musiikissa ja etenkin kuvataiteessa, muun muassa Inkoon kirkossa on kuvattuna kuolemantanssi. Kuolema on syksyinen aihe, joka pysyy mielessä, kun pimeä lisääntyy. Muun muassa Posion kansalaisopistossa innostuttiin muutama vuosi sitten nikkaroimaan arkkuja. Kukin sai tehdä oman kokoisensa ja itsensä tyylisen arkun. Joitakin malleja saattoi jopa käyttää kirjahyllyinä ennen kuin niitä tarvittiin tositoimiin. Se on hieno tapa työstää vaikeaa aihetta sahalla ja höylällä, omin käsin. Se on elämää! "Vaikka paljon emme elämästä tiedä, kuolema on sentään varma juttu."