Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Kolumni: Ihmisen kuolema

Elämä on perättäisten hetkien sarja. Joinakin noista hetkistä elämä loppuu ja silloin siis tapahtuu kuolema. Silloin ihminen ei ole enää elossa. Kasveilla sen sijaan kuolema tapahtuu hitaasti. Minä en tiedä, milloin jukkapalmuni tarkalleen kuoli. Tiedän vain, että se ei ole läheskään yhtä elossa kuin silloin, kun kannoin sen onnellisena ulos Ikean ovista. Joskus myös ihmiset kuihtuvat. Minä esimerkiksi seurasin mummoni kuihtumista. Vuosi vuodelta syöpä heikensi hänessä olevaa elämää, kunnes elämä lopulta loppui kokonaan. Toisin kuin kasvien, ihmisten kuolema tapahtuu aina tiettynä hetkenä. Se on hetki, kun sydän lakkaa lyömästä. Toinen mummoni kuoli enemmän yllättäen. Syöpä vei mennessään muutamassa viikossa. Isä oli vastassa eteisessä, kun palasin 13-vuotiaana suunnistusleiriltä. Hän kertoi mummon menneen taivaaseen. Tuon jälkeen pelkäsin pitkän aikaa kotiin menemistä. Soitin aina monta varmistuspuhelua, että eihän kukaan nyt ole vain kuollut. Kuolema voi siis tulla hitaasti, nopeasti tai yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Silloin sitä on kaikkein vaikeinta käsittää. Kun jossain ihmisessä on yhtenä hetkenä kovin paljon elämää, ja sitten seuraava sitä ei ole enää yhtään, se ei käy järkeen. Siinä mielessä kuihtumista on kivuttomampi seurata. Koska niinhän elämän kuuluu loppua, kuin kasvien. Ennen vanhaan kuolema oli arkipäiväinen asia. Nyt se on putsattu pois elämästämme. Sitä ei tarvitse nähdä eikä sitä haluta ajatella. Se tapahtuu kliinisessä sairaalaympäristössä vanhoille ihmisille. Moni meistä on menettänyt läheisensä, mutta harva on nähnyt kuolleen ihmisen. Kuolemasta on tullut tabu, vakka tuskin mikään muu asia on yhtä luonnollinen ja varma osa elämää. Läheisten kuolema pelottaa. Oma kuolema ei niinkään, sillä ei siitä kuitenkaan hengissä selviä. Toisinaan kuolemanpelko kuitenkin iskee. Lentokoneen noustessa. Extreme-hyppyä tehdessä. Leikkauspöydälle mennessä. Ja joskus kuolema muistuttaa itsestään tavallisena päivänä. Tänä kesänä kävelin työkaverin kanssa katua, kun hän kumartui solmimaan kengännauhojaan. Jatkoin kävelyä ja katsahdin taakseni. Roska-auto peruutti suoraan häntä kohti vain parin metrin päässä. Onneksi käännyin. Emme voineet olla miettimättä mitä jos, kun jatkoimme elävät sydämet pamppaillen matkaamme.