Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Kolumni: Raivataanko lahjatkin?

Järjestelyasiantuntijan tehtävä on saada ihmiskunta luopumaan tavaroistaan, mutta mihinkäs aine katoaisi, siirtyy vain. Mariekondolaisuutta pohtiessa muistin lapsuuden sanaparin ”toimita talosi”. Se oli globaalin raivaususkonnon kotoinen muoto, raamatullinen huokaus arkimenossa. Jonain päivänä jätän turhakkeet ja kaiken muunkin, mutta vielä tarvitsen luopumisasennetta. Pakollisten lisäksi pidän ne tavarat, jotka sitoutuvat rakkaisiin muistoihin, elämän valoon ja varjoon, kyyneliin, lohtuun ja myötätuntoon. Yllättäen ne ovat lahjaksi saatuja. Merkityslahjoja. Merkityslahjoistani vanhin on pieni musta kumipallo, jonka velipuoli toi kaksiviikkoisen koppaan. Käytännöllinen ja kevyt kantaa mukana vielä vanhana. Toista, eli teräksistä kynsileikkuria, olen käyttänyt yli puoli vuosisataa. Siskon lahja muistuttaa pelon ja toivon ajasta, kun hoidin hänen lapsiaan perheenisän raskaan sairaalajakson päivinä. Punainen lasihelmi on ajat sitten pudonnut, mutta taivaansininen bakeliittikoriste on yhä ryhdikäs. Aina alkukesästä muistan erityisesti nuoruudenystävääni, sillä jo neljä vuosikymmentä on mökkitontilla odottanut yllätys kukkapenkissä, ojassa tai lähes näkemättömissä pensaiden seassa. Nuoren äidin toiselle tuoma siemenpussi avasi katseen lemmikin sinisiin silmiin. Päivittäin näen kahdessa kotoisessa esineessä pienen ihmisen suuren halun ilahduttaa. Vanhempi koulukas hankki retkikassallaan raskaan kivilaatan ja kantoi sitä aimo taipaleet partiorepussaan. Se on mainio kuuman tai kylmän alustana. Yhtä kaunis on nuoremman pojan äitienpäivälahja, siro kukkapöytä, johon taatusti hupenivat alakoululaisen vuosien säästöt. Kuinka usein aikuinen on valmis niin mittaviin uhrauksiin? Esineisiin liittyvät tunteet ovat henkilökohtaisia, muistot osin yhteisiä. Niihin ei kannata sekoitella omistamiseen liittyvää vaivaa tai esineen vaihtoarvoa. Siksi lie hyvä miettiä, raivaako elämästään esineen sitomaa yksityistä ja yhteistä muistoa. Kun itse menee pois, voi merkityslahjakin kadota näkyviltä – paitsi ehkä kukan siniset silmät.