Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Kolumni: En ole huono ihminen, mutta inhoan koiraasi

Kaverini katsoo minua odottavasti. Jaloissani kiehnää jonkun sortin australianhirvikoiraspanielin ja amerikankettukääpiöterrierin risteytys. Nyt kuuluisi rapsuttaa ja lässyttää. En tee elettäkään, vaan seison jähmeänä kuin sfinksi. Pontus-Pernilla-Jadessalla valuu suusta kuolaa, kun se nousee takajaloilleen ja koittaa kaataa minut kumoon. Se on kaverini mukaan ”niin ihanan innoissaan.” Pakkorapsuttelen karvakasaa ja mietin, että miksi se tuntuu niin vastenmieliseltä. En vain pidä koirista. Olen huomannut, että se ei ole sosiaalisesti kovinkaan hyväksyttävää. Minulla pitäisi olla aina joku syy siihen, että en halua työntää kättäni hurtan nuoltavaksi. Saan jatkuvasti kuulla kommentteja kuten ”Ai ootko sä allerginen?” tai ”Rohkeesti vaan, meidän Ahti-Elvis-Pätkis on tosi kiltti, se ei tee pahaa”. Okei, mutta minä sen sijaan teen, jos se tulee vielä tassunverran lähemmäksi. Kun olen kaverini kanssa lenkillä, en ole oikeastaan hänen kanssaan lenkillä. Olemme nimittäin täysin hänen nelijalkaisen ystävänsä pyöritettävänä. Turre yrittää mielivaltaisesti sinkoilla sinne tänne ja järjestää kohtauksia vastaantulijoiden kanssa. Välillä joudumme odottelemaan, kun se jää haistelemaan toisten paskoja ja välillä keräilemme sen omia jätöksiä. Reittikin valitaan tietysti koiran ehdoilla; ei voida mennä minnekään missä on liikaa ihmisiä, liikennettä tai liian paljon vettä. Pururadallakin on koirakieltomerkki. Tämän takia kierrämme kehää takapihan ryteikössä. Minua ei myöskään kiinnosta nähdä kuvia Turren syntymäpäivien nakkikakusta tai uudesta villaponchosta. Arvatenkin näen niitä tuon tuostakin. Koiraihmiset suoltavat sisältöä höpönassuistaan tuutin täydeltä someen. Onneksi netissä on sentään paljon helpompaa olla välinpitämätön kuin todellisessa elämässä. Kun olen työkaverini kanssa lounaalla ja hän puhuu vuolaasti koirakullan siitä ja tästä ja tuosta, en pysty scrollaamaan tilannetta ohi vaan kuuntelen niin kiinnostuneena kuin vain osaan. Haluaisin olla liikuttunut ja huokailla ihastuksesta kun minulle näytetään taas yksi kuva hauvelista. En kuitenkaan pysty siihen, koska kuva ei herätä minussa minkäänlaisia tunteita. Onneksi se on sentään vain kuva, mutta tämänkin ajan olisin mieluummin käyttänyt vaikka servetin tuijottamiseen. "Onneksi netissä on sentään paljon helpompaa olla välinpitämätön kuin todellisessa elämässä."