Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Kolumni: Vuosikymmen kuivin silmin

Kysyn miespuoliselta opiskelutoveriltani, milloin hän on viimeksi itkenyt. Kuulemma yläasteella. Hän on nyt 27-vuotias. Yli vuosikymmen ilman kyyneliä tuntuu minusta käsittämättömältä ajatukselta. Entäs milloin itse viimeksi itkin? Eilen liikutuksesta, toissa päivänä kiukusta, sitä edeltävänä väsymyksestä. Tänään on ollut niin kiireinen päivä, ettei itkulle ole ollut aikaa. Luultavasti tirautan parit puhdistavat itkut poikaystävälle, kunhan pääsen kotiin. Soitan isälleni. Milloin hän on viimeksi itkenyt? Itse en muista nähneeni isäni koskaan kyynelehtineen. Hän kertoo itkeneensä, kun menetti äitinsä. Siitäkin on jo kymmenen vuotta aikaa. Minulle itkeminen on luonnollinen tapa osoittaa tunteita. Yhteiskunnassa itkijöitä kuitenkin väheksytään. Helposti itkevä on itkupilli tai pillittäjä. Parkuvalle lapselle saatetaan tokaista: ”Älä nyt vollota siinä.” Tai poikalapsen käsketään olla nyyhkimättä kuin tyttö. Tällaiset tavat puhua luovat ja vahvistavat sukupuolistereotypioita. Ympäristötekijät vaikuttavat siihen, miten opimme käsittelemään, kohtaamaan ja jakamaan tunteitamme. Jos lapsi kasvatetaan ajattelemaan, että tunteiden näyttäminen itkemällä on heikkoutta, ajatus seuraa eittämättä aikuisuuteen. Sitten kahlataan läpi vuosikymmenten kuivin silmin. Tiedän, että isäni, opiskelutoverini ja muut läheiset miehet elämässäni solahtavat suomalaiseen miesnormiin. Elämme vieläkin yhteiskunnassa, jossa tunteiden näyttäminen nakertaa maskuliinisuutta. Se syö miestä, niin sanotusti. Elämme aikaa, jolloin julkisesti tunteita näyttävä mies on edelleen kummastelun aihe. Minun kyyneleeni sen sijaan ovat helpommin hyväksyttävissä. Nainen saa näyttää tunteensa. Nainen saa olla hauras ja haavoittuva. Itkiessä ihminen tosiaan on hauraassa ja haavoittuvassa tilassa. Joskus silmät itkusta sumeina toisen ihmisen edessä olen tuntenut olevani enemmän paljaana kuin esimerkiksi koskaan seksin aikana. Tunteiden näyttäminen ei ole kuitenkaan mielestäni heikkous. On vahvuutta uskaltaa olla hauras toisen ihmisen edessä. En jaksa uskoa, että eri sukupuolten välillä olisi ratkaisevia eroja aivokemiassa. Ihmisyys – tarve tulla kuulluksi, olla toisen ihmisen lähellä ja jakaa tunteensa, yhdistää meitä paljon enemmän kuin sukupuoli erottaa.