Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Koronavirus Urheilu Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit

Eläviä ja kuolleita

Rikoskirjat, dekkarit, ovat erittäin suosittuja, tappaminen myy. Keskeinen syy tähän lienee se, että ihmiset haluavat pelätä turvallisesti. Tuskin keski-ikäiset naiset, jotka ovat kaiken kirjallisuuden merkittävin lukijakunta, todellisuudessa ovat julmia ja nauttivat tappamisesta. Tietty moraalinen kyseenalaisuus sisältyy kuitenkin siihen, että ihmisen tappaminen on viihdettä. Itse luen dekkareita harvoin ja puolustukseni niiden lukemiselle ovat joidenkin dekkareiden tunnelma, ajankuvaus ja paikalliskuvaus. Tai ainakin kuvitelma aidosta paikalliskuvauksesta. Yksi niistä rikoskirjailijoista, joita olen tästä syystä lukenut, on Venetsiaan tarinansa sijoittava amerikkalainen Donna Leon . Hänen kirjansa ovat rakenteeltaan ja henkilöhahmoiltaan kaavamaisia, mutta kaupungin kuvaus, etenkin vuodenaikojen kuvaus, onnistuu hetkittäin luomaan uskottavan vaikutelman. Mielenkiintoista niissä on myös ruokien kuvaus, joskaan en usko, että italialaisperhe syö kesken työpäivän sellaisia määriä kuin kirjoissa kerrotaan. Mutta fiktiolla on fiktion oikeudet. ”Tuskin keski-ikäiset naiset todellisuudessa nauttivat tappamisesta.” Valmistuin lääketieteen tohtoriksi noin 20 vuotta sitten ja lähdin jatkamaan tutkimustyötä ulkomaille. Olimme 1990-luvun matkustelleet todella paljon Italiassa, ja koska maa kiehtoi minua, hakeuduin tutkijaksi sinne, oikeuslääketieteen laitokselle Roomaan ja Veronaan. Rehellisesti sanoen eläminen Italiassa kiinnosti minua silloin vähintään saman verran kuin lääketieteellinen tutkimus. Veronassa asuessani kävin tietysti myös läheisessä Venetsiassa. Muodollisesti Venetsian oikeuslääkäri toimii Veronan yliopiston alaisuudessa. Sain idean haastatella Venetsian oikeuslääkäriä ja kysellä, mitä hän ajattelee Donna Leonin dekkareista. Valitettavasti sekin suunnitelma jäi toteutumatta. Läheisin rikoskirjailija minulle on kuitenkin Georges Simenon . Maigret-kirjoissa on paitsi mielenkiintoisia ihmiskohtaloita, vahva tunnelma ja vahva Pariisin läsnäolo. Ja vahva kulinaarinen elementti. Juuri nyt, kun elämme kevään odotuksen aikaa, Simenonin Maigret koulussa on ajankohtainen. Siinä komisario Maigret matkustaa Atlantin rannikolle, ”ostereiden ja valkoviinin maahan”. Lähes rikosta ja sen selvittämistä voimakkaammin kirjaa hallitsevat ostereiden odotus sekä kevään ja meren tuoksu. Osterit jäävät tällä kertaa Maigretilta kuitenkin syömättä, ja jokainen ostereiden ystävä ymmärtää komisarion pettymyksen. Osteri kuolee, kun sen kuori avataan. Mutta kun tuoreen osterin päälle puristetaan sitruunamehua, jotkin säilyneet refleksit vetävät sitä hieman kokoon ja tästä syntyy vaikutelma, että se vielä eläisi. Sitten osteri hörpätään kuorestaan ja sen hento maku, meren maku sekä sitruunan maku yhdistyvät, ja kaiken kruunaa raikas valkoviini. Kirjoittaja on Keuruulla syntynyt herkkusuu.